Seuraa pitkä vuodatus.
Nelikymppinen pariskunta, takana parinkymmenen vuoden suhde. Lapsia. Suhde onnellinen. Lähes vuosikymmen sitten suhde oli katki, asuttiin erillään ja tapailtiin muita. Sen jälkeen on mennyt hyvin, oikeastaan paljon paremmin kuin aiemmin.
Viime syksyn aikana aistin jotain - vaikutti että olin vain tiellä, puoliso "katsoi ohi", haki omaa tilaa ja rauhaa, viestitteli kännykällä ja unohti että meillä oli keskustelu käynnissä. Kysyin mikä on, ja kysyin onko hänellä suhdetta. Ei ollut suhdetta mutta oli kyllä "omia asioita käsiteltävänä."
Nyt alkuvuonna vaimo oivalsi, ja kertoi siitä heti, että on rakastunut ystäväänsä. Puoliso on ollut aina sekä pidättyväinen että huono tulkitsemaan itseään ja tunteita, joten uskon että tuli yllätyksenä.
Ei ole ollut varsinaista suhdetta. Tästä olen varma. On kyllä ollut läheinen ystävyys ilman fyysistä ulotuvuutta. Se on mielestäni oikein hyvä ja kannatettava asia, tai siis oli...
Puoliso järkyttyi itsekin. Koska ystävyyden pohja on menemättä yksityiskohtiin "samoissa piireissä", ei ole minustakaan kohtuullista toivoa etteivät olisi tekemisissä. Se heijastuisi muihinkin arjen osiin. Puoliso on karsinut yhteydenpidosta kahdenkeskisyyden, ja sanoo että tämä ei mene tämän pidemmälle, on vain tunteita.
Vaan asia on minulle silti hankala. Alun järkytyksessään puoliso kertoi ehkä enemmän kuin olisi kannattanut, ja minulla on asiasta varsin tarkka kuva. Vaikuttaa siltä että puoliso on umpirakastunut: ei mahda tunteilleen mitään, mahasta kipristää, ahdistui ajatellessaan ettei olisi koskaan missään tekemisissä miehen kanssa.
Siihen kun ynnää sen mitä tiesin jo entuudestaan: keskustelivat kahdestaan pitkään ja syvällisiä, auttoivat toisiaan (henkisesti), päätyivät juttelemaan aina kun on tilaisuus. Valitettavasti tuolle löytyy termikin, sielunkumppanuus. Ja siihen kun ynnää vahvahkon rakastumisen...
Puoliso on toiminut tavallaan reilusti, on ollut koko ajan avoin kun asian tajusi. Hän myös sanoo rakastavansa minua (vaikkakin on ilmeistä ettei tuolla lailla huumaisesti), ei halua erota ja sanoo tekevänsä sen minkä voi. En usko että nuo päätyvät fyysiselle puolelle ainakaan yllättäen, ei oikeastaan vaikuta pohjaavan fysiikkaan tuo juttu, vaan henkiseen puoleen.
Tämä tilanne kalvaa: olen mustasukkainen, tunteet ailahtelevat ja tunnen kiukkua. Tilanne ikään kuin hiertää haavaa suhteeseemme. En oikein voi pyytää puolisoa olemaan tekemättä jotain, kun eihän se tee mitään. En pidä siitä katkerasta suunnasta mihin tämä tilanne minua ohjaa.
Toisesta miehestä. Tunteet molemminpuolisia, epäilen. Puolisokaan ei tiedä. Mies paljon nuorempi, ja monella tapaa vastakohtani. Itse olen vakaa, rauhallinen, työteliäs ja turvallinen, sellaista aviomiesmateriaalia. Toinen on lähinnä tuuliajolla, osin irti yhteiskunnasta, "hoivan tarpeessa". Ei tässä ole siinä mielessä edes kilpailua.
Ylläoleva heittää varjoa tilanteen päälle: toisen tien varrella olisi kyllä puolisolle tarjolla uusi rakkaus, mutta muutoin valtaisa heikennys. Minä taas en halua että puoliso pysyisi kanssani koska olen turvallinen, mukava ja hyvä isä. Hyviä ominaisuuksiahan nuo ovat, mutta... Lisäksi se että ollaan "parisuhdemielessä eri kaliiberissa" pahentaa tätä, totta maar puolison on oltava umpirakastunut kun ulkoiset puitteet ja käytännön mahdollisuudet eivät tue tuota suuntaa lainkaan.
Asiat eivät ole huonosti, oikeastaan paremminkin kun ennenkuin asia tuli ilmi - puoliso ei välttele vaan yrittää huomioida, etäisyydenhaku väheni ja turha pikkuasioista tiuskiminen loppui.
Vaan puoleentoista kuukauteen puolison tunteet eivät ole laimentuneet. Kysyn suoraan ja hän vastaa suoraan. Alkuun yritin ajatella että kyse on ihastumisesta. Vaan se oli itsehuijausta, onhan tuo mennyt pitkälle ja tunteet ovat voimakkaita. Lisäksi puoliso ei yleensä paljoa tunteistaan puhu - mutta kutsuu tätä rakastumiseksi.
En tiedä mitä tehdä. Jos puoliso lähtee parisuhteen tielle, seuraa tietty ero. Vaan todennäköistä on nykytilanteen jatko - kumpikaan ei halua erota, katsotaan miten käy. Minusta on tullut pelokkaampi, mustasukkainen enkä luota niin kuin ennen. Vähän myös kitkerä. Pelkään että tilanne jatkuessaan haavoittaa sekä suhdetta että minua. Enkä halua huomata joskus parin vuoden kuluttua että jätti se minut sittenkin, kesti vain hetken, ja siinä matkan varrella olen katkeroitunut.