Horoskooppimerkkien yhteensopivuus – Testaa, ovatko tähdet rakkautenne puolella!

Kiitos.

"Heikot sortuvat elon tiellä, mutta ei siksi, että ovat heikkoja, vaan siksi, että he eivät saa sitä inhimillistä huomiota josta he ovat jo alkujaan jääneet paitsi. Heidän heikkoutensa ei ole synnynnäistä, vaan olosuhteiden luomaa. Sieltä on pienen ihmisen paha itsekseen nousta, siihen tarvitaan tukea, ymmärrystä ja välittämistä. Suurin ongelma on siinä, että nämä olosuhteet luovat juuri ne, joiden tehtävänä olisi tukea, ymmärtää ja välittää."

Nostin tuon kohdan esille, koska tuo on juuri asia, josta meillä kymmenet tuhannet nuoret parikymppiset kärsivät. Ovat vailla työtä ja kunnianarvoista tulevaisuutta. Kunpa heillä olisi viisaita ihmisiä ympärillään, rakentamassa heitä ja opettamassa heille työntekoa ja säännönmukaista elämää.

Kasvatus on itsetuntotehdas. Kaikki elämämme alussa kokemamme on kasvatusta, oli se määrätietoista ja tarkoitushakuista tai ei. Siksi kaikki kokemamme vaikuttaa itsetuntomme kehitykseen. Heikkoutemme (elämisen arkuus, neuroottisuus, masentuneisuus, ahdistuneisuus jne.) tai ylikorostunut, aggressiivinen "vahvuutemme" (eli peitetty pienuutemme pelko) ovat kummatkin epäedullisesti kehittyneen tai kehittymättä jääneen itsetuntomme seurausta.

Siksi väitänkin, että itsetunto-ongelmat ovat maailmanlaajuinen ilmiö, ja koskee ainakin jossakin määrin suurinta osaa maapallon väestöstä. Kaikki eivät välttämättä saa siitä mainittavia henkilökohtaisia elämiseen ja ihmissuhteisiin liittyviä ongelmia, mutta loppujen lopuksi kaikki tällaiset ongelmat ovat itsetunnon tilasta johtuvia - joko oman tai toisten itsetunnon vaurioista johtuvia.

Valitettavan harva ihminen on saanut varttua tasapainoisessa, rakkaudellisessa, omaa itseisarvoaan terveesti vahvistavassa elinympäristössä.

Ennen tämän ajatuksen teilaamista pyydän lukijaa rehellisesti miettimään asian syvempää olemusta.

 

Entä sitoutumiskammo. Aika moni varmaan tunnistaa olotilan, jossa parisuhde alkaa ahdistaa. Mistä se voi johtua? Miksi joku ihminen voi aiheuttaa ahdistusreaktion, vaikka itse tuntisi toimivansa oikein ja korrektisti. Alkaa ottamaan siis aivoon, ärsyttää.

Olen sitä mieltä, että on olemassa ihminen, joka ei ala ärsyttämään parisuhteessa?

Ärsyyntyminen on sisäisen tunnetilan aktivoitumista. Vaikka ärsyyntynyt kokee ärsyyntymisen johtuvan ulkoisesta ärsykkeestä, sen alkusyy löytyy kuitenkin aina ärsyyntyvän omasta tunnemaailmasta. Toki ärsyyntymisen käynnistymiseen tarvitaan ulkoinen ärsyke, mutta vain ärsyyntymiseen herkistynyt ihminen ärsyyntyy, ja kukin heistä omiin ärsykkeisiin. Pahimmassa tapauksessa ärsyyntymisherkkä ärsyyntyy melkeinpä mistä - ja kenestä - tahansa.

Siksi en asettaisi kysymystä "onko ihmistä, joka ei ala ärsyttää?", vaan kysyisin mieluummin "onko ihmistä, joka ei ärsyynny?".

En kiellä sitä, että myös on olemassa ihmisiä, jotka tieten tahtoen tai tahtomattaan käyttäytyvät provosoivasti tai muulla tavoin ärsyttävästi. Tiettyyn rajaan asti ärsyyntyminen - tai paremminkin omien rajojensa puolustaminen - on motivoitua. Näen nämä kuitenkin erillisinä ilmiöinä, ja niiden erillisyys johtuu juuri siitä, onko "ärsyyntyminen" positiivisessa merkityksessä motivoitua vai ei.

"Positiivisella ärsyyntymisellä" tarkoitan kypsää ja aikuismaista reaktiota, kuten vanhempi, joka pyrkii ohjaamaan lastaan pois kielteisestä käyttäytymisestä. Sen keinot ovat harkittuja ja hallittuja. Se ei itse asiassa ole ärsyyntymistä ollenkaan, vaan tietoista ja tunnehallittua toimintaa.

"Kielteinen ärsyyntyminen" puolestaan on tunneohjautunutta mielen epätasapainoa, joka saattaa johtaa kielteiseen toimintaan. Puolisolleen jostakin mitättömyydestä loputtomasti nalkuttava henkilö - tai vaikkapa netissä toisiin kirjoittajiin sappeaan vuodattava - toteuttaa juuri tällaista tunnetoimintaa. Se herättää vastapuolessa yleensä vastaavanlaisia kielteisiä tunnereaktioita, eikä yleensä johda siksi muuhun kuin kasvavaan epäsopuun.

Ellei siis tahallisesti ärsytä ketään, ja silti saa aikaan ärsyyntymistä, se voi toki olla merkki omasta luonteenpiirteestä, jota ei ole tiedostanut omaavansa. Läheisriippuvainen ripustautuminen voi esimerkiksi olla tällaista. Mutta jos selvästi huomaa tahattomasti ärsyttävänsä (vaikka miten päin kääntyisi) vain jotakin tiettyä henkilöä (ja joka usein tuntuu ärsyyntyvän muustakin ympärillään) eikä kuitenkaan muita, voidaan aiheellisesti epäillä tämän kantavan sisällään ärsyyntymistä aiheuttavia tunnelatautumia.

Sitoutumiskammo on mielestäni taas sisäisen epävarmuuden, heikon itsetunnon selvä merkki. Sitoutuminen edellyttää tiettyä omavoipaisuudesta luopumisen astetta, mikä ei välttämättä lainkaan ole huono asia, sillä siinä saa tuekseen toisen ihmisen resurssit. Mutta sitoutuminen edellyttää myös kykyä uskaltautua avautumaan toisen ihmisen edessä, ja se vaatii luottamisen kykyä. Sitoutumiskammoinen ei uskalla luottaa riittävässä määrin toisiin, jotta voisi luoda tällaisen henkisen sidoksen. Siitä syystä sidos jää käytännönkin tasolla löyhäksi.

Tämä sitoutumisen eli luottamuksellisuuden pelko saa sitten näkyviä muotoja yleensä kumppaniin kohdistettuina epäilyinä, syytöksinä ja käytännön ongelmatilanteina. Ihminen on mestari kääntämään halutessaan huomion pois omista heikkouksistaan, ja näkemään ne muissa. Ärsyyntyneen reaktio ("sinä ärsytät minua!") on oivallinen esimerkki tästä kyvystä.

 

Ellei siis tahallisesti ärsytä ketään, ja silti saa aikaan ärsyyntymistä, se voi toki olla merkki omasta luonteenpiirteestä, jota ei ole tiedostanut omaavansa.

Oletko miettinyt tätä omalla kohdallasi? Ärsytät monia, olemalla palstan epävirallinen terapeutti. Joku huonoitsetuntoinen, jolla ei ole uskallusta tai halua mennä oikean terapeutin puheille, sitten imee sanojasi, kuin mehiläinen mettä.

Mietin, miksi haluat päteä noin? Ylemmyydentuntosi ja polleutesi paistaa läpi. Etkö saa omassa elämässäsi hyväksyntää, arvostusta? Miksi? Eikö rahkeesi riitä -muut ovat parempia? Ja todellakin, joku tuolla jo mainitsikin -tämä on horoskooppiketju. Jos teidän on tarve taputella toistenne olkapäitä kehuen, niin menkää jollekin lätinäpalstalle, eikös tuolla ole joku ystäväpalsta tmv. On erittäin narsistista ja itsekästä vallata ketju oman egonsa pönkittämiseen.

 

Oletko miettinyt tätä omalla kohdallasi? Ärsytät monia, olemalla palstan epävirallinen terapeutti. Joku huonoitsetuntoinen, jolla ei ole uskallusta tai halua mennä oikean terapeutin puheille, sitten imee sanojasi, kuin mehiläinen mettä.

Mietin, miksi haluat päteä noin? Ylemmyydentuntosi ja polleutesi paistaa läpi. Etkö saa omassa elämässäsi hyväksyntää, arvostusta? Miksi? Eikö rahkeesi riitä -muut ovat parempia? Ja todellakin, joku tuolla jo mainitsikin -tämä on horoskooppiketju. Jos teidän on tarve taputella toistenne olkapäitä kehuen, niin menkää jollekin lätinäpalstalle, eikös tuolla ole joku ystäväpalsta tmv. On erittäin narsistista ja itsekästä vallata ketju oman egonsa pönkittämiseen.

Arvelinkin, että joku nappaisi tuohon...

Yritänkö päteä? Minä en ainakaan osaa kuvitella, miten se minua ihmisenä kohentaisi, kun nimimerkin suojissa latelen asioita, jotka pitäisi jokaiselle lukijalle olla ihan arkipäiväisiä itsestäänselvyyksiä? Asioita, jotka jokainen vanhempi pitäisi lapsilleen matkaevääksi elämään tarjota?

Valitettavasti olen kuitenkin joutunut huomaamaan, että tämänkaltaisille kirjoituksille on olemassa suuri tilaus: moni meistä on joutunut kasvamaan olosuhteissa, jotka eivät ole kannustaneet itsetunnon ja terveen henkisen kehityksen kehittymistä. Siksi koen tärkeäksi tuoda näitä asioita esille.

Heikkoitsetuntoisille kirjoitukseni paljolti ovatkin suunnatut, itsensä luottamisen rohkaisuksi. Ne eivät yleisesti ottaen ole minun omia hienoja aivoituksiani, joten en pyri ottamaan sanomisistani minkäänlaista henkilökohtaista kunniaa. Niiden arvo on lopulta siinä, mitä lukija mahdollisesti niistä löytää oman hyvinvointinsa rakentamiseksi.

En pyri olemaan mikään terapeutti. Mutta keskusteleminen on parasta terapiaa, ja siksi paljon mahdollista, että jopa meidän keskustelustamme joku voi saada jopa terapeuttista apua. En näe siinä mitään huonoa. Olen myös mielelläni jakamassa ajatuksiani - eikö se juuri ole keskustelua parhaimmillaan, kun ihmiset sitä tekevät?

Se on ikävää, jos ihmiset lukevat kirjoituksiani ja itse lainkaan asioita ajattelematta ottaisivat kaiken vastaan. Siksi yritän aina kannustaa lukijoita omakohtaiseen ajatteluun. Mutta huolestuttavaa se on siinä tapauksessa, että kirjoitan jotakin, mikä on haitallista tai virheellistä. Silloin toivon ja oletan luonnollisesti, että käsityksiäni oikaistaan.

En yhtään epäile, etteikö kirjoitustyylini ärsyttäisi joitakin ihmisiä. Jotkut myös pitävät siitä. Jos kirjoituksistani siis löytyy kritisoitavaa, oletan, että sitä kritisoidaan, sillä se kuuluu keskustelemisen luonteeseen.

Tämä ketju on usealla eri palstalla roikkuva horoskooppiketju, kyllä, mutta tämä nimenomainen on parisuhdepalstalla, ihmissuhdeosastolla, ja mitä nämä keskustelemamme jutut ovat kuin ihmissuhde- ja parisuhdeasiaa? Mitä tämä horoskooppiketju yleensäkään tekee parisuhdepalstalla - aivan, se käsittelee parisuhteissa olevien tai siihen aikovien yhteensopivuutta. Keskustelumme on saanut alkunsa juuri pohdinnasta, kertooko horoskooppi todella mitään todellisesta yhteensopivuudestamme, ja olemme siirtyneet tutkailemaan asioita, jotka todella liittyvät ihmisten välisiin liitoksiin. Ihan mielenkiintoinen ja asiaan sopiva aihe, siis.

Narsismia olisi itsensä kehuminen, toisten kehuminen ei sellaiseksi lueta. Itsekkyydestä en tiedä, sillä emme tietääkseni ole vallannet yhtään mitään. Jokainen voi mielellään osallistua mielenkiintoiseen keskusteluumme ja vaikka tuoda mukaan enemmän horoskooppipitoista näkökantaansa, jos siltä tuntuu. Ja jos tekee pahaa lukea kirjoitteluamme, emme loukkaannu, vaikka mieluummin valitsisitte siirtyä Kristallipalloon, Tähtimerkkeihin, Kanavaan, Ihmissuhde- tai Seksipalstalle, mistä tämä samainen horoskooppiketju ainakin löytyy aivan meidän viesteistä saastuttamattomana versiona.

 

^

Kukapa kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse... Tuo ylemmyydentuntosi tosissaan puskee läpi.

 

Kyllä minä luen mielelläni muiden ajatuksia. Tämä vähentää sitä valtavaa analysoinnin määrää, joka tapahtuu aamukahvipöydässä, sängyssä ja saunassa. Kiitos.

 

On se kumma, ettei ihmiset osaa jättää, itseään ärsyttäviä ketjuja lukematta. Minullakin on täällä ja muuallakin ketjuja, joita en edes vilkaise, tympii jo otsikkokin., en silti käy moittimassa.

 

On se kumma, ettei ihmiset osaa jättää, itseään ärsyttäviä ketjuja lukematta. Minullakin on täällä ja muuallakin ketjuja, joita en edes vilkaise, tympii jo otsikkokin., en silti käy moittimassa.

Ai, et vai ???? Miksi nämä kaksi eivät avanneet ihan omaa ketjua asialleen? Turha sanoa, että muiden pitäisi mennä seksipalstalle keskustelemaan horoskoopeista. Tuo ylimielisyys tympii.

 

Ai, et vai ???? Miksi nämä kaksi eivät avanneet ihan omaa ketjua asialleen? Turha sanoa, että muiden pitäisi mennä seksipalstalle keskustelemaan horoskoopeista. Tuo ylimielisyys tympii.

Jos ylläpidolla on asiaan huomautettavaa, niin avataan vain toinen ketju. Ylimielisyys on minustakin vastenmielistä.

 

Jos ylläpidolla on asiaan huomautettavaa, niin avataan vain toinen ketju. Ylimielisyys on minustakin vastenmielistä.

Miksi täytyisi aina mennä "itkemään" ylläpidolle, eikö voisi olla oma-aloitteisesti muita huomioonottava, kun asiasta on pariinkin kertaan huomautettu? Sitäpaitsi, voihan olla, että keskustelunne kiinnostaisi muitakin, nyt sitä ei vaan avata, kun on horoskooppiotsikon alla.

 

eipä tuo avauksen aihe tunnu keskustelua herättävän, joten sama kai se mistä puhutaan. Jos aloitus kiinnostaisi, kai täällä ainakin muutamia (sinnikkäitä) siihen viittaavia kirjoituksia olisi näiden kahden kirjoittajan ohessa.

 

Miksi täytyisi aina mennä "itkemään" ylläpidolle, eikö voisi olla oma-aloitteisesti muita huomioonottava, kun asiasta on pariinkin kertaan huomautettu? Sitäpaitsi, voihan olla, että keskustelunne kiinnostaisi muitakin, nyt sitä ei vaan avata, kun on horoskooppiotsikon alla.

Näillä palstoilla liikkuu kyllä aina kaksi huomauttelijaa, teet sitten niin tai näin. En koe kirjoitteluamme ylimieliseksi. Sen verran olen itse ylimielinen, että en ole tässä asiassa tilivelvollinen yhdellekään lukijalle.

Näen yhdeksi ratkaisuksi sen, että ylläpito, niin halutessaan, vapauttaa ketjun sivun yläosasta, niin sitten se liikkuu muiden ketjujen tavoin kommentoitaessa.

 

lisään vielä, että nolla vastausta tuolla tähtimerkit palstallakin.

 

Ai, et vai ???? Miksi nämä kaksi eivät avanneet ihan omaa ketjua asialleen? Turha sanoa, että muiden pitäisi mennä seksipalstalle keskustelemaan horoskoopeista. Tuo ylimielisyys tympii.

Ei kai kukaan sellaista ole sanonut? Itse ainakin vain luettelin ne palstat, jolta tämä samainen horoskooppiketju löytyy ilman tätä oheiskirjoitteluamme, tiedoksi niille ,jotka kärsivät sen näkemisestä.

Selittäisikö joku ystävällisesti minulle mikä on ongelmana siinä, että keskustelemme tässä ketjussa - kuten jo aiemmin korostin - ihmisten yhteensopivuudesta ja asioista, jotka oikeasti siihen vaikuttavat, horoskooppien mahdollisesta vaikutuksesta alkaen? Ketä se voisi häiritä, ellei siitä ihan varta vasten lähde tekemään ongelmaa itselleen? Kyseinen ketju kun tosiaan löytyy ainakin viideltä (5!) eri palstalta, joten kenenkään ei mitenkään ole pakko avata sitä juuri tästä.

Onko tämä siis oikeasti ongelma jollekin, vai tehdäänkö tästä ongelmaa? Voimme toki siirtyä puhumaan toiseen ketjuun, mutta mikä ero siinä oikeasti kenellekään on? Meidän samat jutut sieltä pomppaisivat kaikkien silmille yhtä lailla, jos ketju väkisin pitää avata, niin kuin nytkin jotkut tuntuvat avaavan.

Toivotan antoisaa keskustelua kaikille Plazan kävijöille, kaikilla palstoilla, kaikissa ketjuissa!

 

Moni asia on tahdosta kiinni. Joudun kirjoittelemaan nyt vähemmän, kun muut asiat painaa päälle. Ei ole oikein tilaa ja aikaa näille ajatuksille, vaikka niin mielelläni niitä toisin näkyville. Toki yritän jotakin sanoa, joskus.

 

Nyt helpotti. Oli "pientä" juhlantynkää. Sukulaisten mielipiteet ovat joskus raskaita ja aina löytyy mustalammas, jos ei kaksi, jotka tuntevat olevansa väärinymmärrettyjä ja ylikäveltyjä.

Mutta yksi asia nousi pinnalle taas. Ne ovat tunnelukot ja työsuoritteinen elämä. Mikä ihme siinä on, kun me suomalaiset arvostamme niin kovasti hurjaa työntekijää, joka sitten itsekin oikein innostuu tekemään ja lopulta ei sitten muuta osaakaan. Työohjevihosta haetaan mallia läheisyyteen ja eihän sitä sieltä löydy. Mokaaminen on kiellettyä, samoin heikkous. Tekeminen on kyllä tehokasta, mutta ei siitä saa aina pisteitä, varsinkaan, jos ei muita huomaa. Lähimmäiset arvotetaan töiden mukaan. Ehkä tähän voisi liittää kodin kilpavarustelunkin ja muita erittäin epäolennaisia asioita ihmisten läheisyyden kannalta.

 

Työnteon luonnollinen määritelmä on se ponnistus, joka siirtää ruuan maasta suuhun. Länsimaisessa kulutusyhteiskunnassamme työstä on kuitenkin tullut itsetarkoitus, ja persoonamme arvoa ja sisältöä määräävä tekijä. Kun esittäydymme, sanomme nimemme ja yleensä seuraavaksi ammattimme ja asemamme siinä. Emme yleensä kerro itsestämme ihmisinä mitään, työmme on identiteettimme ja minäkuvamme.

Moni meistä saattaakin kysyä, mitä muuta elämässämme sitten on oleellista, työnteon ohella? Vapaa-aikakin määritellään työn kautta, hetken "lomana" elämäntehtävästämme, työurastamme. Kaikki eivät lomankaan aikana enää osaa irrottautua "elämänsä pääsisällöstä", ja jauhavat työasioita lomaillessaankin. Tai sitten täyttävät loma-aikansa muulla ohjatulla toiminnalla.

Työtä tehdessään ei tarvitse pelätä joutuvansa kohtaamaan oman tyytymättömän ja sivuutetun itsensä. Mitä enemmän töitä paiskitaan, sitä enemmän kunnioitamme itseämme, ja luulemme muiden kunnioittavan meitä. Työ kuuluukin sarjaan keinoja, joilla otamme etäisyyttä omasta itsestämme, samalla kun sen kautta yritämme luoda olemassaoloomme uutta sisältöä ja merkitystä. "Kodin kilpavarustelu" kuuluu samaan sarjaan.

Suku on itsessään yhteiskunnan pienoismalli, sieltä löytyy samoja hahmoja ja ongelmia kuin ihmiskunnasta yleensäkin, toki pienemmässä mittakaavassa. Tosin suvussa voi moni ongelmatyyppi päästä kärjistymään, neuroosit, luonnehäiriöt sun muut, sitä enemmän, mitä tiiviimmin suvun jäsenet ovat keskenään tekemisissä. Saattaa tämä johtua suvun perinnöllisestä alttiudestakin, mutta varmasti vähintään yhtä paljon henkisestä altistumisesta, vuorovaikutuksen johdannaisena. Kanssakäyminen on aina sosiaalista vuorovaikutusta, ja siihen vaikuttaa psykologiset lainalaisuudet, sitä enemmän, mitä vähemmän tästä ollaan yksilötasolla tietoisia.

Yksilöiden tunnelukot ovat eräs tehokkaimmista tietoisuutta rajaavista tekijöistä. Siinä tunnereaktioiden hallitsematon voimakkuus rajoittaa yksilön mahdollisuutta aistia ja kokea ympäröivää maailmaa objektiivisesti. Ihminen on siis lukossa tunteidensa takana.

 

Vastasit erittäin hyvin, kiitos. Kohta on taas se aika vuodesta, kun ihmisillä on loma ja aikaa kohdata ongelmat. Eikö erotilastoissakin ole huippu kesälomien jälkeen, kun ei osatakaan olla yhdessä, "toimettomana".
Älä vastaa, mutta mietin, että miten voit olla noin hyvin perillä ihmismielen koukeroista. Minä kaivan tanssikengät ja lähden tästä kesälavoille Tanssi on asia, jossa yhdistyy kaikki.

 

Vastasit erittäin hyvin, kiitos. Kohta on taas se aika vuodesta, kun ihmisillä on loma ja aikaa kohdata ongelmat. Eikö erotilastoissakin ole huippu kesälomien jälkeen, kun ei osatakaan olla yhdessä, "toimettomana".
Älä vastaa, mutta mietin, että miten voit olla noin hyvin perillä ihmismielen koukeroista. Minä kaivan tanssikengät ja lähden tästä kesälavoille Tanssi on asia, jossa yhdistyy kaikki.

Siis älä vastaa, miksi olet perillä niin hyvin ihmismielen koukeroista? Toki näistä koukeroista haluan edelleen kirjoittaa.

 

Heh, vastaamattomuuteni on johtunut tavanomaista vilkkaammasta viikonlopusta.

Minulle ihminen koukeroineen on kiinnostuksen kohde; olen tarkkaillut ihmistä paljon ymmärtääkseni sekä itseäni että muita. Perillä olosta en tiedä, mutta matkalla on tullut tehtyä paljon havaintoja ja niiden pohjalta myös erinäisiä loppupäätelmiä. Ihminen on mielenkiintoinen otus ja kiitollinen tarkkailun kohde, eikä loppujen lopuksi yhtään niin monimutkainen kuin mitä hän itse välistä antaa ymmärtää. Melko kaavamaisia ovat hänen elämänsä koukerot, kun niitä oikein rupeaa jäsentelemään ja lajittelemaan. Kuin teemat ja variaatioita (eikä aina niin mielikuvituksellisesti varioitunakaan).

Vastasin nyt tuohonkin vaikkei olisi pitänyt.

Minun on aina helpompi lähteä punomaan juttua, kun on tarjolla hyviä kysymyksiä, kuten tässä ketjussa on runsaasti ollut. Kysymys onkin siinä mielessä aina vastausta tärkeämpi, sillä juuri se pitää ajatuksen liikkeellä. Kysyjän mieli on eteenpäin ja uutta kohti, kun vastauksen kantaja on jämähtänyt tietonsa kehystettyyn olemukseen.

Näinhän se on, loma-aika on ihmiselle usein se kaikkein haastavin aika: mitä ihmettä minä nyt teen, jotten joutuisi kohtaamaan itseäni ilman jatkuvan tekemisen antamaa suojaa. Kumppaninikin on tuossa vierelläni ja vaatii nyt minulta jotakin, mikä täyttäisi hänenkin toimettomuuden aiheuttaman ahdistuksen. Mitä meillä on annettavaa ja tarjottavaa itsellemme ja toisillemme, kun emme voikaan piiloutua virkaminuutemme tai työtittelimme suojaan - jos koko identiteettimme on työminässämme?

 

Kyllä kysymyksiä löytyy. On niin haasteellista olla ihminen ja yrittää ymmärtää. Eikä siinä Prinsessa-elokuvassakaan ollut lainkaan selvää, että olivatko ne potilaat edes potilaita; heidät oli vain tuomittu potilaiksi. Aika usein sitä vain ajattelee, että olisi pelkästään onnellinen. Tuijottaa ongenkohoa ja unohtaa muun maiilman.
Jos mittareita haluaa omasta hyvinvoinnista, niin aina huonommin ovat asiat, mitä tiukemmin on kiinni netissä. Toki netti voittaa aina alkoholismin, mutta riippuvuus, mikä riippuvuus. Ihan hyvä, että on toimintaa, että ei ehdi nettiin.

Olin huomaavinani kysymysmerkin. Voisiko kesälomalle ajatella pienimuotoista avioeroa. Ristiriita voi syntyä siitäkin, että loma koetaan vapautena, mutta se ei toteudukaan, kun kaikilla on vaatimukset, mitä loman aikana pitää ehtiä. Lapset pitää viedä huvipuistoon, anopin sauna on maalattava, jossakin välissä pitäisi ehtiä käymään jossakin. Lomastressi iskee, siksi ehdotin, että lomailijan pitäisi saada nauttia vapaudesta.

Kuinka paljon suhteessa pitää ja voi antaa anteeksi? Esitän tällaisen helpon kysymyksen

 

Saattaapa olla isokin osa mielenterveyspotilaista sellaisia, jotka vain on työnnetty "piiloon" tai muuten pois jaloista, kun läheisten omat voimat, kyvyt tai halut kantaa vastuuta hänen hyvinvoinnistaan ovat loppuneet. Siis pikemmin kuin että potilas itse olisi alun perin edes ollut hoidon tarpeessa.

Ainakin on varmaa, että kasvuolosuhteilla on valtaisa merkitys mielenterveysongelmien puhkeamiselle, ja tämä tarkoittaa ihan konkreettisesti sitä henkistä miljöötä, jonka huoltajat ja muut läheiset lapsilleen pystyvät tarjoamaan. Ristiriidat, turvattomuus, pitkäkestoinen henkinen epätasapaino, ymmärtämättömyys, välinpitämättömyys tai suoranainen henkinen heitteillejättö lienevät tavallisia ongelmien alkulähteitä.

Onnellisuus on jokaiselle jonkinlainen elämän päämäärä, mutta mitä se pitää sisällään, vaihtelee varmasti kovin ihmiseltä toiselle. Luulen kuitenkin, että jokainen meistä repii onnensa ymmärryksensä, mahdollisuuksiensa ja voimiensa puitteissa siitä, mitä vain pystyy tavoittamaan. Joitakin ihmisiä riivaava sisäinen levottomuus kuitenkin pakottaa etsimään onnea aina vain kauempaa, he eivät osaa rauhoittua näkemään onnellisuutta siinä, mitä heillä jo on, vaan tuntevat sisäisen levottomuutensa jatkuvana kaipuuna jonnekin muualle.

Riippuvuuden pakko on tätä samaa levottomuutta, jatkuva tyhjyyden tunteen (ahdistuksen) epätoivoinen täyttöyritys.

Tämä sama ahdistus on myös estämässä ihmistä rentoutumasta ja nauttimasta vapaa-ajastaan. Toki voi myös olla, kuten sanot, että lomalle on kertynyt liikaa tehtävää, ettei lyhyt loma-aika kerta kaikkiaan riitä sekä niille että rentoutumiselle. Se onkin ikävä tilanne, sillä lomailu on lepäämistä varten. Toki on rentouttavaa myös saada tehdä arjesta poikkeavia asioita, mutta pakkotahtista puurtamista siitä ei kuitenkaan saisi muodostua.

Ikävää on myös, jos kumppanimme osoittautuu lomastressin osasyylliseksi (tai jopa itse ongelmaksi). Ehkä kumpikin sitten voisivat lomailla omalla tahollaan, vuorotella lasten kanssa olemisessa (elleivät vie niitä mummolaan välillä)? Toisaalta se kuulostaa ihan hassulta, sillä mikä on parisuhteen tarkoitus jollei olla toistensa seuraksi ja iloksi?

Ei ole suinkaan mikään "helppo kysymys" anteeksi antamisesta, ellei sitten tyydy helppoon vastaukseen: jotta parisuhde toimisi, on oltava valmis antamaan kaikki anteeksi. Anteeksi antamattomuus on kaunan kantamista, ja sellainen olotila tukkeaa kaiken muun vuorovaikutuksen. Ymmärrettävästi tämä ei ole eduksi parisuhteen toiminnalle.

Miksei sitten voisi aina antaa anteeksi? Voiko antaa puukottajalle anteeksi, jos hän jatkaa puukon kääntämistä haavassamme? Ehkä anteeksi antamisen edellytys onkin siinä, että pahan tekijä ymmärtää tehneensä väärin ja ymmärtää lopettaa pahan tekonsa vastaisuudessa. Anteeksi antamista helpottaa myös ymmärrys, miksi toinen toimi kuten teki.

Yhtä kaikki anteeksi antaminen on lopultakin ITSENSÄ vapauttamista pahasta kokemuksesta, se ei ole, niin kuin monet sen mieltävät, toisen vapauttamista tekonsa vastuusta. Kun annan anteeksi, jätän huonon kokemuksen taakseni. Ellen voi antaa anteeksi, olen teossa edelleen tunneperäisesti kiinni (tai sitten teko siis edelleen jatkuu, ja olen sitä kautta siinä kiinni).

Luulenpa, että itsensä takia kannattaa aina antaa anteeksi, mutta myös pitää huolen, että pahan teon kohteena oleminen loppuu. Ellei kumppani pysty lopettamaan toimintaa, joka tekee meille pahaa, on sellaiseen kumppaniin yksinkertaisesti otettava etäisyyttä.

Kaikissa muissa tapauksissa anteeksi antaminen on tie vapauteen ja yhteenkuuluvuuden ylläpitämiseen.

 

Ihminen kaipaa vastauksia ja jonkinlainen tunne toivosta, tulee aina uuden mutkan takaa, kun vene lipuu uomassaan uusille seuduille. Ajatus on virta ja ymmärtäminen on uusi näkymä.

Omassa viestissäni ehdotin pienimuotoista avioeroa, mutta vain niin pientä, että se ei juurikaan toteudu konkretiassa, vaan ajatuksen tasolla, luoden uuden keinotekoisen vapauden ja riippumattomuuden. Loma on myös henkilökohtainen. Loma on työn poissulkemista, mutta vuosikymmenten aamulähdöt kiireessä, ovat jättäneet jälkensä. Kuka sen ampiaispesän siivoaisi. Totaalinen pysähtyminen ja muiden antama oikeus siihen voisi auttaa. Yritän tavoittaa ajatusta, että olet lomalla muiden kanssa, mutta sinä luot oman nautintosi nauttien kaikesta.

Anteeksianto herätti ajatuksia, jäsennän sitä vielä. Se on henkilökohtaista, kuten kirjoitit, mutta siihen liittyy myös toisen vastuu.

 

Taas tulee "helppo" pähkinä. Mistä se voi johtua, että ihminen sanoo rakastavansa, mutta toisessa hetkessä rakas on suurin idiootti maan päällä, sitten taas ihmetellään mitä tuli sanottua ja kerrotaan sen olevan lähinnä vitsi, pyydetään anteeksi, sitten toinen on vähä-älyinen, sitäkin sanomista pyydetään anteeksi jne, jne.

 

Tarvitsemmeko muiden ihmisten hyväksyntää omalle pysähtymisellemme ja nautinnollemme, vai olemmeko koukutettuja heidän vaatimuksiinsa ja olettamuksiinsa? Parisuhteessa tai perheessä joudumme tietenkin ottamaan huomioon myös muiden jäsenten tarpeet ja odotukset - puhumattakaan työpaikan vaatimuksista - mutta eikö meillä silti aina pitäisi olla luonnollinen oikeus elää omaa tahtiamme?

Elämä on tasapainoilua vastuun ja vapauden välillä. Jos kokee joutuvansa kantamaan liikaa vastuuta, kyse on joko liiallisesta periksiantavuudesta ja uhrautumisesta, tai huonosta suunnittelusta ja elämänhallinnasta.

Tärkeä osuus on myös yhteiskunnan tai perheyhteisön luomalla hengellä, onko se rakentunut terveelle vai sairaalle pohjalle. Sairas yhteisö sairastuttaa jäsenensä, aivan samoin kuin sairas jäsen yhteisönsä. Neuroottisten hallitsemasta yhteisöstä tulee ennen pitkää neuroottinen, narsistien yhteisöstä narsistinen. Siinä pyristelevät jäsenet sairastuvat yhtä varmasti, oli kyseessä sitten perhe tai suurempi yhteisö.

Sairaassa yhteisössä eläminen on raskasta, ja sitä alkaa luonnollisesti kaivata "aikalisää" rasituksen kanssa jaksaakseen. Viisaampaa olisi tietenkin pitkällä tähtäimellä joko hoitaa yhteisö terveeksi, tai, mikäli se ei onnistu, vaihtaa kokonaan maisemaa. Aikalisä antaa vain hengähdystauon, se ei itsessään korjaa mitään. Toki se mahdollistaa sen, että kerkeää kerätä luunsa ja miettiä uuden elämänstrategian, joten hukkaan heitetty se ei suinkaan ole.

Kuvailemasi ailahteleva luonne on erittäin raskas elinkumppani. Koskaan ei voi olla varma siitä, mitä hän pohjimmiltaan ajattelee ja tuntee, kun jatkuvasti tarjoaa ristiriitaista informaatiota. Kyseessä on yleensä jonkin sortin ja asteinen tunnevamma, jossa ihminen on sekä epävarma omista tunnekokemuksistaan että osaa huonosti hahmottaa ja vastaanottaa muiden tunneviestintää.

Saattaa hyvin olla, että tuollaiset karkeat sanomiset ja ilkeydet ovat "pelkästään" oman pahan olon purkauksia, eivätkä oikeasti tarkoitettuja lausuntoja, mutta niiden takana on aina todellinen tunne, joka on jostakin ärsykkeestä lauennut. Yleensä tämä ärsyke on peräisin muista ihmisistä, mikä tietenkin antaa helposti kummallekin osapuolelle vaikutelman, että tunteen syy on näissä muissa eikä kokijassa itsessään.

Tällainen ihminen voi oikeasti olla hyvinkin kiintynyt siihen ihmiseen, jota hän aina vuorovälein haukkuu tosi rumasti, mutta toisaalta hän voi myös olla sisimmässään hyvin epävarma tunteistaan. Tämä johtuu pääosin siitä, että hän ei välttämättä edes tiedä, mitä rakkaus ja kiintymys oikeasti tarkoittavat. Hänellä on yleensä takanaan tunneperäisesti ailahteleva ja kipuinen menneisyys, joka on estänyt turvallisen ja tunnepitoisesti tasapainoisen kiinnittymisen ja kehityksen. Hän on tunteidensa heiteltävänä, eikä hän välttämättä edes tunnista kaikkia kokemiaan tunteita, puhumattakaan siitä, että ymmärtäisi niiden todellisen alkuperän.

Tällaisen henkilön pitäisi todennäköisesti saada ammattiohjausta, jotta hän oppisi tunnistamaan tunteitaan ja ymmärtämään niiden alkuperän. Hänen pitäisi tutustua tunnelukkoihin ja syventyä omaan menneisyyteensä selvittääkseen mahdolliset kipupisteet ja tunnehäiriöden syyt. Hänen pitäisi ymmärtää, ettei voi syyllistää muita omista tuntemuksistaan, vaan pitää oppia kantamaan niistä vastuun itse.

Kenelläkään ei myöskään ole velvollisuutta kuunnella tällaista puhetta toisilta, vaikka kuinka muuten välittäisi ja ymmärtäisi näiden pahaa oloa. Anteeksi pyytäminen on suotavaa ja hyvää käytöstä, muttei kuitenkaan oikeuta jatkuvaan ja toistuvaan huonoon käytökseen. Todellinen anteeksi pyytäminen sisältää paitsi ymmärryksen virheellisestä käytöksestä myös pyrkimyksen lopettaa teko sen myötä. Muuten se pahimmillaan on vain eräänlainen "lupa" jatkaa epätoivottavaa käytöstä, kuin hinta, jonka maksettuaan voi taas jatkaa ilkeilyään.

Huono käytös on saatava loppumaan. Anteeksipyyntö ei ole mikään toistuva "kuittaus". Käytös muuttuu vasta sitten, kun sen syyt ymmärretään ja näille syille tehdään jotakin konkreettista. Ammattiauttaja vähintäänkin nopeuttaa tätä prosessia, saattaapa olla jopa sen edellytys.