Etäsuhde

  • Viestiketjun aloittaja *mimmi*
  • Ensimmäinen viesti
When u believe...
Jokainen tapaus ja jokainen pariskunta taitaa olla niin yksilöllinen, että yleispäteviä neuvoja on vaikeaa antaa. Tässä kuitenkin oma tarinani, jos se kenellekään tuo mitään lohtua...

Olin ollut mieheni kanssa yhdessä 2 vuotta (josta lähes vuosi naimisissa), kun jouduimme tilanteeseen, jossa toiselle meistä tarjoutui erittäin tärkeä mahdollisuus ulkomailla, mutta mihin toinen ei käytännön syistä voinut lähteä. Tilannetta toki helpotti se, että tiesimme koko ajan, kuinka kauan joutuisimme asumaan eri maissa, mutta silti mieleen aina hiipi kysymys siitä, kestäisikö suhteemme välimatkan. Keskenämme päätimme, että puhuisimme niin paljon kuin mahdollista - jos toiselle tulisi minkäänlaista epäilystä tai muuta sanottavaa tilanteestamme, se pitäisi heti ottaa puheeksi. Näillä eväillä on menty nyt vuosi, ja vaikka Skypessä on tullut roikuttua välillä yökaudet, olemme selviytyneet omasta mielestämme todella hienosti. Välimatka on jopa vahvistanut suhdettamme, ja olemme varmasti oppineet tuntemaan toisemme entistä paremmin. Vaikeitakin aikoja on toki ollut: ikävä on ollut kova, mustasukkaisuutta on ollut hiukan ja aina välillä jomman kumman usko suhteeseemme ja koko tilanteeseen on hiipunut. Kaikesta on kuitenkin selvitty vahvalla halulla jatkaa suhdetta ja (en voi painottaa tätä sanaa tarpeeksi) puhumalla.

Aloittajalle eli mimmille haluaisin sanoa sen verran, että uskothan mistäsi, kun hän vakuuttaa haluavansa olla kanssasi. Ensinnäkään en jaksa uskoa, että kukaan lähtisi kaukosuhteeseen "huvin vuoksi". Toiseksi, kun saat tehtyä itsellesi selväksi, että miehesi haluaa olla kanssasi ja toisin päin, sitten voit alkaa keskittyä paremmin käytännön ratkaisujen löytämiseen. Usko vain, että kaikki järjestyy!
 
Rypäle
Jatkoa vanhalle ketjulle ... Mulla takana etäsuhdetta noin neljä vuotta. Nyt on väliä viime tapaamisesta jo seitsemän viikkoa ja vielä ainakin viikko edessä. Alussa nähtiin jopa kahden viikon välein ja soiteltiin pitkiä puheluita päivittäin. Skypekin oli jossain vaiheessa kovassa käytössä. Viimeinen vuosi on ollut selvää alasajoa. Ei vaan saada lopetettua. Viihdymme todella hyvin toistemme seurassa, mutta ero ottaa minulle niin kipeää, että olen alkanut jo pelkäämään tapaamisia... En voi muuttaa hänen luokseen lasteni takia. Hän ei voi muuttaa luokseni työn takia. Kun tapaamme, olemme toistemme ihona läpi viikonlopun. En saa itseäni irti tästä "huumeesta", vaikka se kuluttaa minut puhki...
 
Kaukorakkautta
Mäkin tässä jatkan tätä vanhaa ketjua. :)

Olen itse etäsuhteessa Jenkeissä asuvan kanssa, eli etäsyyttä noin 14 tuntia. Tapasin kyseisen miehen viime kesänä hänen vieraillessaan täällä ja meillä oli heti niin henkistä kuin fyysistäkin vetoa toisiimme. Koska seurustelimme molemmat toisen kanssa, aloitimme vain ystävinä facebookissa ja skypessä keskustelemaan.

Muutaman kuukauden päästä ei yhteyttä enää voinut vain sivuuttaa ja yhdessä teimme päätöksen erota entisistämme, tavata ja katsoa mitä välillämme oikeasti on. Emme kuitenkaan päätöstä seurustelusta vielä tehneet, koska etäsuhde tuntui kovin vaikealta molemmille. Lensin kuitenkin jenkkeihin ja totta kai kaiken piti sitten olla täydellistä ja ihanaa, joten päätimme kuitenkin yrittää etäsuhdetta ja tähän mennessä kaikki toimii hyvin vaikka ikävä on kova. Luotamme toisiimme ja mieheni on nyt piakkoin tulossa tänne enkä jaksaisi odottaa. :)

Tarinan opetus siis oli, että mikäli luottamusta on, ottakaa päivä kerrallaan ja kun tuntuu oikealta, keskustelkaa sitten mahdollisesta yhteen muuttamisesta. Itse vielä olen tyytyväinen etäsuhteeseen, sillä se sopii meidän molempien elämäntilanteeseen, mutta olen aika varma, että tulemme vielä yhteen muuttamaan.
 
in a ldr as well
Olen ollut kanadalaisen miehen kanssa kaukosuhteessa nyt reilu vuoden. Hän on vuoden aikana käynyt Suomessa 5 kertaa ja minä Kanadassa 3 kertaa. Kun olemme yhdessä, kaikki sujuu. Rakastamme toisiamme kovasti mutta etäsuhde kuluttaa. Näemme usein Skypessä ja lähetämme päivittäin viestejä. Lapseni koulun ja muiden syiden takia en voi vielä muuttaa pysyvästi Kanadaan joten tulevaisuus on auki.
Yritimme lopettaa suhteen mutta mies pyysi minua odottamaan häntä. Jokainen tapaaminen on raastavaa, koska ajattelen mielessäni koko ajan tulevaa eroa. Yritän elää elämääni täällä Suomessa mutta koen, etten elä hetkessä vaan tulevassa.

Aika näyttää miten meidän käy. Olemme kyllä käyneey läpi niin paljon yhdessä, että jos tämän kestämme, kestämme mitä vain!

En mieti mitä mies tekee kun emme ole yhdessä, koska luotan häneen. Ja jos hän haluaisi riskeerata meidän suhteen, niin sille en mahtaisi mitään. Ei kukaan ole kaukosuhteessa huvin vuoksi. Lentoliput ja puhelut ovat tulleet molemmille kalliiksi mutta on se ollut sen arvoista.

Helppoa tämä ei ole mutta suhteemme perustuu avoimeen kommunikaatioon ja luottamukseen. Puhumme varmaan keskimäärin enemmän kuin pariskunnat, jotka asuvat yhdessä.
 
Jossain mun
Nostan taas vanhaa ketjua, jos vaikka saisimme keskustelua aikaan. Kaipaisin neuvoja ja tukea, koska joudun itse elämään etäsuhteessa vuoden ja se pelottaa kamalasti. Olemme kumppanini kanssa seurustelleet vasta puoli vuotta, siis todella vähän aikaa. Suhde kuitenkin vakiintui verrattaen nopeasti ja olemme sopineet keskustelemalla, että olemme toistemme ainoat ja niin vakavissamme kuin tässä vaiheessa on mahdollista olla. Tulevaisuudesta ei tiedä, mutta juuri nyt haluamme olla toistemme kanssa ja tuntuu siltä, että näin on jatkossakin. Lähtöoletus on, että olemme yhdessä nyt, huomenna ja senkin jälkeen. Emme ole ihan lapsosia enää: minä olen 27- ja seurustelukumppanini 29-vuotias.

Nyt tilanne on se, että joudumme erilaisten työ- ja opiskelukuvioiden vuoksi asumaan eri paikkakunnilla vuoden. Vähintään. Mahdollisesti jopa puolitoista vuotta työtilanteiden kehittymisestä riippuen. Yhteenmuutto ei ole mahdollista ensinnäkin töiden ja toiseksikin suhteen tuoreuden vuoksi: uudella paikkakunnalla elämän aloittaminen yhdessä, kun saman katon alla ei ole vielä asuttu sillä entisellä yhteisellä paikkakunnallakaan, olisi liian suuri kertamullistus. Olemme päättäneet, että yritämme yhdessä. Katsomme vuoden eteenpäin, minkä jälkeen minä harkitsen miehen asuinpaikkakunnalle muuttamista. Tällöin muuttaisimme todennäköisesti myös yhteen, avoliittoon.

Miten ihmeessä etäsuhde sitten toimii? Minulla ei ole pitkäaikaisesta kaukorakkaudesta aikaisempaa kokemusta - vain lyhytaikaisesta etäisyydestä huono kokemus, jossa suhde siis väljähti etäisyyden takia todella nopeasti ja toiselta osapuolelta katosi kaikki energia ja halu yrittää. En halua enkä kyllä uskokaan, että meille käy nykyisen kumppanini kanssa samoin. Vaikka luotan ja rakastan, tiedän, että välimatka muuttaa suhteen painotuksia ja virettä jonkin verran. Alku tulee olemaan hektinen, kun meillä on viiden kuukauden jakson ajan mahdollisuuksia nähdä vain pari kertaa kuussa, mutta loppuvuodesta helpottaa, ja voimme sitten myöhäissyksystä ja talvesta alkaen tavata ja viettää öitä yhdessä aina viikonloppuisin.

Miten siis selvitä? Miten pitää läheisyyttä yllä? Kertokaa parhaat vinkkinne!
 
vierailija
Jatkoa vanhalle ketjulle ... Mulla takana etäsuhdetta noin neljä vuotta. Nyt on väliä viime tapaamisesta jo seitsemän viikkoa ja vielä ainakin viikko edessä. Alussa nähtiin jopa kahden viikon välein ja soiteltiin pitkiä puheluita päivittäin. Skypekin oli jossain vaiheessa kovassa käytössä. Viimeinen vuosi on ollut selvää alasajoa. Ei vaan saada lopetettua. Viihdymme todella hyvin toistemme seurassa, mutta ero ottaa minulle niin kipeää, että olen alkanut jo pelkäämään tapaamisia... En voi muuttaa hänen luokseen lasteni takia. Hän ei voi muuttaa luokseni työn takia. Kun tapaamme, olemme toistemme ihona läpi viikonlopun. En saa itseäni irti tästä "huumeesta", vaikka se kuluttaa minut puhki...
Mitenhän tämä päättyi miettii eräs jolla samanlainen tilanne?
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä