Olen paljon miettinyt, missä asuu tunteet nyt, netissä kun rakastuu, onkohan se edes syy, tunteitaan näin kasvattaa, kokeillessaan rajojaan.
Toki tunnet minut nyt, kun oot kerran hylännyt, katsonut et silmiin mua, koneeseen päätit sulkeutua.
Lapseni mun, tänne kuulu ei, ne maailma jo vei, vaimoni ne synnytti, yhteisesti kasvatti, perhe oli silloin totta, sitten jokin katkesi.
Viellä on hän tuossa, vaik en perässään kehtaa enään juosta, sisältään kun särkyi kai, syitä miksi, tiedä en.
Gharmia on viel kulmissain, koru kiiltää korvallain, harmaakin pukee suortuvaa, ei oo viel kalju pää.
Lemmin kyl kuin raivo härkä, jos olis kolo märkä.
Kieltänikin käyttelen, vaik sanaa sano en, siis jos hieman kuiva kolo, niin ei kauan, takaan sen, kieleni mun liikehistä klitoriksen kääntehissä.
Hunajaa kun kukkas antaa, kiusaisin mä hetken verran että oisin kehos herra , veisin sinut vaikka taivaan valoon, taikka päälle tunturin Villavaaraan varmaankin.
Vielä en sua silti naisi, vaik olenkin jo tunteeni vanki.
Ehkä joskus polkumme , alla poutapilvemme kohdatessa todella emme näin koneen suojissa.