Raketit paukkuvat ja uusi vuosi odottaa kolmen tunnin päässä. Mitä sitten? Yksinäisellä ja työttömällä on aikaa. Tällä kertaa päätin käyttää aikani tarkastellakseni mitä tänne olen vuosi sitten kirjoittanut (narsismini ei ole enää mitenkään piilevää). Melko samoja tunteita siellä oli, mutta kuitenkin silloin olemassa olleen työpaikan ja jonkinlaisia signaaleja antaneen tinderöinnin kautta viesteissäni oli eteenpäin katsova pohjavire.
Sitten tuli korona. Sitten tuli työsuhteen purkaminen. Sitten tuli huonot treffikokemukset. Ja lopulta tuli hyväksyntä siitä, että tämä maailma ei ole mua varten. Valitettavaa, että se tuli näin myöhään, mutta joskus sen oli pakko tällaisen lahopäänkin aivokuoreen tultava. Hyvä näin.
Joku voi sanoa, että masennus, katkeruus tai sisimmästäni kumpuava negatiivisuus ovat mut tähän päätelmään johtaneet, mutta mä en enää völitä. He, te, jotkut voivat olla oikeassa, mutta mitä väliä sillä on? Olen menettänyt lähes 40 vuotta elämästäni, olen sen ehtoopuolella ja en usko, että sillä mitä voisin ikinä realistisesti saavuttaa voisin olla ikinä onnellinen tai unohtaa kaiken sen ajan, jonka pilasin. Ei sellainen ole elämää, jossa joka ikinen hetki syyttää itseään ja joka päivän päätteeksi katsoo taaksepäin katkerana, ihmisrauniona.
Kiitos kaikille, jotka kanssani ovat keskustelleet, mua haukkuneet, kannustaneet tai muuten tähän ketjuun osallistuneet. Hyvää uutta vuotta teille kaikille! Mä mietin sitä mikä on hyvää ja sitä mikä on huonoa, ja yritän pienen ihmisen päässäni löytää lopputuloksen ja suunnan, joka tuo tai vie vähimmän ahdistuksen suuntaan.
[ap]