Päivää kettinkiin.
Kiva nähdä, että Lispetti ja Kyöpeli eivät o kadonneet kauas.
Oli kolmas päivä katolla, niinku poistamassa sammalta. Tää talo on pitkä rivari niin huoneistojen katot nousee niin mihinkään ei saa jätelavaa mihin moskan vois suoraan lapioida. Pitää säkittää ja pudottaa reunalta. Pudotuspaikkoja vaan on vähän kun kun istutuksia ei voi tuhota ja moska pitää päästä hakemaan jollain.
Kaiken lisäksi, soran pitäisi jäädä katolle. Niin pitäis koska miksikäs sitä kantais painavissä säkeissä yhtään. Mut kun kolmen sentin läpimärkä sammalmatto on kiinni katossa ja vähäinen sorapatja on kiinni sammalten juurissa niin soraa ei paljoa katolle jää. Tää oikeesti ei ole sammalenpoistoa vaan tää on suonpoistoa. Ens kesänä tossa kasvais jo koivut.
En o heikoimmasta päästä, mutta viiskytkiloisten sammalsäkkien lapiointi ja kantaminen alkaa tuntua ja kantaminen alkaa ja kantaminen alkaa pikkuhiljaa tuntua. Fyysinen tai ainakaan raskas sellainen ei o koskaan sopinut herkälle hipiälleni. Olen aina tykännyt enemmän ajatustyöstä jossa vaan perse ja kärsivällisyys on koetuksella.
Niinpä tää(kin) päivä meni ajatellessa, että meinaavat nyt sammalen mukana lähtevän soran tilalle puhaltaa uutta.
Vaikka katot olis nyt puhtaat laittaa moderni pintahuopa joka ei tartte soraa päälleen.
(tekninen selvitys; vanha huopa on sitä vuosimallia joka ei kestä auringonpaistetta vaan tarvitsee päälleen kerroksen jotain.)
Uusi huopa on jopa jo suunnitteilla tälle vuosikymmenelle ja siitä huolimatta katoille meinataan sammalpoiston jälkeen puhaltaa soraa.
Jonka poistamisesta parin vuoden päästä pitää maksaa, että päästään rullaamaan uudet huovat.
Työtä jaksaa tehdä vaikka miten, mut turhan työn tekeminen ei o koskaan ollu mun juttuni. Mä mielummin suunnittelen viikon ja teen päivän kuin päinvastoin.