Hei kaikki
olen jonkun aikaa lueskellut tätä ketjua ja ajatteli tulla vähän vertaistukea hakemaan <3
Miten tämä voi olla näin epätoivoista? Mielessä vaan se perinteinen, miten toiset ympärillä raskautuu, alkavat odottamaan toistaan, kolmattaan, neljättää...mutta minä en?
Ensimmäistä työstettiin kolme ja puoli vuotta, emme halunneet hoitoihin. Tuolloin todettiin pcos ja pohdittiin, että matkustellaan ja ostetaan koira =D Eräänä syksynä sitten olin jo menossa jonnekin psykiatriseen hoitoon, kun itkin vaan kaikki illat ja raivosin muille, kunnes mielessä kävi, että mitäs jos? Ja tuossa se maailman rakkain kaksi vuotias nyt mennä viuhtoo <3
Nyt sama ahdistus meinaa alkaa nostaa taas päätään. Reilu vuosi yrittämistä takana, mutta koska lopetin imettämisen vasta kesällä, gynen mukaan yrittämisen katsotaan alkaneen siitä, eikä vielä pääse eteenpäin tutkittavaksi vaikka tällä kertaa ehkä haluaisikin. Terot sain.
Tämä ahistus on erilainen kuin aikaisemmin. Silloin en tiennyt raskaana olemisesta mitään ja miten ihanaa olisi vauvaa hoitaa. En jotenkin osannut kaivata niin älyttömästi sellaista mitä minulla ei ollut koskaan ollut, etenkin kun sain sen pcos-tuomion. Nyt sitten gynellä käydessä hän sanoi, että pcos-merkit eivät ole niin selvät kuin aikaisemmin ja kun vielä olin saanut nyt kokea raskauden ja vauva-ajan, halusin tulla raskaaksi enemmän kuin mitään muuta. Etenkin kun sen tiesi nyt olevan mahdollista.
Pcos selvästi edelleen vaikuttaa, kierto on todella epäsäännöllinen, 32 päivästä 84 päivään. Kierron seurantaan lähinnä auttanut vesiputouksen odottaminen, mikä onkin ovuloidessa todella runsas. Edellisestä oviksesta nyt 18 päivää ja kierron pituus alkaa olemaan nyt pisin eli lähes sata päivää. Alavatsalla ollut muutaman päivän menkkamaista kipua. Taasko se vuoto alkaa ='(
(Oma ikä 33, esikoinen 08/15, yrittäminen aloitettu 10/2016, mutta kk alkoivat vasta tänä kesänä ja kun kk epäsäännölliset, tämä on vasta 4 yrityskierto)
Kiitos tästä vuodattamispaikasta <3