Minä en kanssa voi sietää häitä. Häät on typerät ja tylsät prinsessakemut, joissa itsekkäät ihmiset vaativat ihmisiä juhlimaan kanssaan heidän pusipusinaminami-päiväänsä yleensä pitkän kaavan mukaan koko päivä lähes aamusta yöhön. Viemisiä pitää olla runsain mitoin, ja jos ei ole, niin haukut on taattu. Ei riitä, että matkustaa maailman ääristä pahimmillaan yhden kokonaisen viikonlopun uhraten jonnekin Iiroisten Kirvanaan juhlimaan minäsyndroomaan sairastunutta pariskuntaa, ostaen uudet juhlatamineet, kengät, korut, meikit, hiukset ja hotelliyön tai kaksikin hääpaikkakunnalla. Aikaa ja vaivaa kuluu pelkkää juhlaan valmistautumiseen.
Juhlapaikalla usein selviää, että olet saanut "suuren kunnian" emännöidä, esittää musiikkia, tarjoilla hääkarkkeja tai lipoa arvon pariskunnan perseitä pitkin tilaisuutta. Ruoka- ja juomapuoli harvoin on "pääsylipun" (väh. 100e arvoinen lahja) arvoinen. Määrissä on kitsasteltu ja ruokarajoitteiset jätetty unholaan. Myötähäpeästä punastellen on kuunneltava väsyneitä vitsejä ja puuduttavia puheita, leikittävä väkinäisiä hääleikkejä ja kuunneltava morsiamen kummin kaiman serkun koiran nokkahuiluesityksiä. Illan siirappina heitellään morsiuskimppua naimattomille naisille, ja kaikkien kuuluu tietenkin osallistua, vaikka ei edes avio-onnettomuutta itselleen toivoisi.
Kaiken kukkuraksi pitäisi vielä small-talkata morsiamen siskon lapsen sylikummin ja sulhasen veljen entisen opettajan miehen kanssa, koska he ovat niin kerrassaan mahtavia tyyppejä ja morsiuspari on päättänyt, että meidän pitää keskenämme tutustua, niin avot, kaikilla on hyvä mieli. Varsinkin sillä kaasoparalla, morsiamen äidillä, siskolla,ystävättärellä ja serkun kissan painikaverilla, jotka ovat viimeisen vuoden raataneet niska limassa morsiamen oikkujen mukaan ja uhranneet kaiken vapaa-aikansa, jotta pari narsistista tyyppiä saisivat oman show-päivänsä.