Mutta onko se niin paha niillä lääkkeillä saada arvot normaaliksi, ja vasta sitten itse alkaa tekemään oma-aloitteisesti asioita?
Itse olen aina, siis AINA ollut väsynyt, laiska, masentunut, saamaton. Nuorena olin hetken hoikka kun mikä koska en muistanut/jaksanut edes syödä. Koulun ja koiralenkin jälkeen menin sänkyyn lukemaan kirjaa tai koneelle pelaamaan pasianssia (nettiä kun ei ollut...) tuntikausiksi, ja sitten kun oli "sopiva" aika, niin menin nukkumaan, pystyin nukkumaan ihan loputtomiin, vaikka kellon ympäri. Kavereita olisi varmaan ollut, mutta kun ei vain jaksanut pitää yhteyttä. Tavallaan kiinnosti mutta... Äääh, ei jaksa.
Eli minulla on tätä to del la yksinäistä ja väsynyttä elämää takana tyyliin 20 vuotta, ja jotenkin minusta tuntuu että ilman apuja minusta ei vain ole siihen että lähtisin itse jollain konstilla parantamaan niitä arvoja. Teoriassa tiedän mitä pitäisi tehdä, muttah... Lenkkeilyt, salit, karppaus jne ovat ihan tuttuja juttuja minulle. Aina parin vuoden välein repäsen ja sanon että NYT! Mutta, ei se vain toimi. 3 viikkoa taitaa olla se maksimi mitä jaksan, ja sit taas masennun ja tulee paniikkioireita ja olen taas sängynpohjalla viikkoja ennen kuin pystyn taas miettimään elämistä. Tai siis "elämistä".