Toggle sidebar

Uskotko olevasi puolisosi elämän suurin rakkaus?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "bbb"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
B

"bbb"

Vieras
Itse uskon, että elämässä ei kovin montaa Suurta Rakkautta tule kohdalle. Mieheni on ehdottomasti sitä minulle ja minä hänelle. Mistä sen tiedän? No, ei se ole tiedon vaan tunteen asia.
Kumpikaan ei ole aiemmin ollut kihloissa, saati naimisssa, eikä ole lapsia toisten kanssa. Kumpikin haluttiin odottaa sitä ihmistä, joka vie jalat alta ja nyt ollaan oltu jo 12v. yhdessä. Edelleen kuin vastarakastuneet <3
Mies sanoo, ettei voi kuvitellakaan miten joku voisi rakastaa ketään enempää kuin hän minua.

Mites te, joitten kuppanilla on ex-vaimoja ja lasten äitejä, mistä tiedätte että juuri te olette kumppanille niitä Suuria Rakkauksia. Entä jos se olikin se ex, mutta elämä tuli väliin, vaikka kuinka olisikin rakastanut ja te olette vaan laimeampi korvike?
 
[QUOTE="bbb";29787926]
Mies sanoo, ettei voi kuvitellakaan miten joku voisi rakastaa ketään enempää kuin hän minua. [/QUOTE]

Mun mies sanoo ihan samaa mulle. :)
Uskon että olen hänen elämänsä rakkaus. Hän on minun. Ollaan oltu yhdessä 18 vuotta eikä tunne oo muuttunut kuin syvemmäksi. :heart: Mies sanoo ja tekee välillä sellaisia juttuja etten epäile lainkaan. Eikä hänkään minua.
 
Ensimmäinen en, suurin varmasti. Molemmilla takana teinirakkaudet, onhan se eka rakkaus tietyllä tapaa se sykähdyttävin, mutta kyllä me olemme toisillemme ne elämän ihmiset.
 
Pahoitteluni jo valmiiksi, sillä tämän ketjun siirappinen osuus päättyy tähän viestiin. Voitte toki sitä tästä eteenpäin sitten taas jatkaa :D

Mä en usko mihinkään "one and only"-tyyliseen ajatusmalliin, sillä mun nähdäkseni se on ihan höpöhöpöä :) Mieheni on kyllä mun suuri rakkauteni ja minäkin olen sitä hänelle...ei me muutoin oltaisi naimisiin menty ja perhettä perustettu. Mutta en usko, että me olemme toisillemme kuitenkaan "korvaamattomia".

Kyllä meillä molemmilla on sutinaa ja vipinää ollut ennen toisiamme, mutta toisemme tavatessamme jokin vain kolahti vähän kovempaa, kuin mitä ennen. Mutta mikäli me eroaisimme, niin uskon kyllä vahvasti siihen, että meidän molempien kohdalla kävisi sitten ennemmin tai myöhemmin uusi kolahdus, jonkun toisen ihmisen kanssa.

Meillä on yhteistä historiaa useamman vuoden ajalta, yhteisiä lapsia ja perinteet sekä rutiinit, jotka ollaan tämän perheen kanssa luotu. Joten vaikka me eroasimmekin, meistä pala jäisi toisen sydämeen loppuelämäksi. Ellei sitten ero olisi kovin dramaattinen ja tunteita sitä kautta tappava. Mutta mun nähdäkseni ihminen voi löytää uuden "kolahduksen", vaikka sydämessä olisikin mukana pieni pala menneisyyttä. Se kun on kuitenkin aivan eri asia, kuin menneessä roikkuminen.

Mulle ei ole mitenkään järettömän tärkeätä olla miehelleni mikään tajunnan räjäyttävä nainen, jonka kohtaa vain kerran elämässään. En nimittäin usko moiseen. Joten en koe sitä kautta painetta siitä, että olenko miehelleni sitä mitä hän haluaa, vai en. Koen, että arki ja eläiin kauamä sen näyttää ilman, että sitä pitää sen kummemmin pohtia. Niin kauan, kun mies tuossa vierellä on, uskon hänen siinä olla haluavan. Ja se riittää :)

Uskon avioliittoon, mutta uskon myös eroon. Niin kauan aion liitossani olla ja elää, kun siinä oleminen ja eläminen tuntuu hyvältä. Mikäli tilanne joskus muuttuu radikaalisti vastakkaiseen suuntaan, otan eron. Tällä hetkellä näyttää hyvin vahvasti siltä, että me molemmat olemme toistemme suuria rakkauksia ja haluamme yhdessä olla ja elää. Meillä on hyvä olla. Mutta jos tilanne muuttuu, on kai pakko todeta, että emme olleet toisillemme oikeat. Vaan vähän väärät. Ei kovin väärät, koska yhteistä taivalta ja niitä lapsiakin jo takaata löytyy.
 
  • Tykkää
Reactions: (Laura), Bitch ja hallittu kaaos
chefin kanssa samanlaisia ajatuksia. Mieheni on minulle se oikea nyt, tänään, tällä hetkellä, tässä hetkessä. Jos joskus "kasvetaan erilleen" tai tulee jotain muuta mikä johtaa eroon. Toivon etten itkisi miestä lopun ikääni, vaan rakastuisin uudelleen, toiseen josta tulisi sillä hetkellä SE oikea sillä hetkellä, siihen elämään. Samaa toivon ensimmäisen lapseni isälle. Että hän löytäisi rakkauden joka olisi paljon parempaa kuin kanssani ja tajunnan räjäyttävää ja täyttä onnea hänelle.
 
En usko mihinkään yhteen oikeaan, mutta tiedän, ettei mieheni ole rakastanut ketään aiemmin yhtä paljon. On ollut aiemmin naimisissakin, mutta on sanonut, ettei se, mitä aiemmin luuli rakkaudeksi, tuntunut oikeastaan miltään. Ja on edelleen sitä mieltä kymmenen yhteisen vuoden jälkeenkin. Sanojen lisäksi on teot.
 
Tiedän, että olemme toisillemme ne ainoat oikeat. Alettiin seurustella jo teini-ikäisinä. Muutaman vuoden jälkeen erottiin. Kumpikin hummaili tahollansa, eikä löytänyt toista parempaa kumppania. Ikävöitiin vaan toisiamme. Tuli testattua sen verran monta sammakkoa siinä vuosien varrella, että varmasti tiedetään, ettei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella. Toista ja viimeistä kierrosta on mennyt nyt 15 vuotta.
 
Minä olen taas juuri sen höpönlöpöromantiikan kannalla. Vasta mieheni tavatatessa tajusin etten ollut koskaan edes oikeasti rakastanut ketään, vaikka pitkiäkin suhteita oli takana ja se tunteen voimakkuus ihmetyttää välillä vieläkin. Mieheni on aivan samalla linjalla ja aivan uskomattoman omistautunut ja rakastava puoliso onkin. En usko että on mitenkään mahdollista löytää toista niin täydellisen sopivaa ja jumalaista ihmistä rinnalle. Jos tuo nyt kuolisi niin kyllä minunkin elämäni olisi varmaan sitten siinä, ei olisi mitään mieltäkään enää yrittää jatkaa kun pohja katoaisi aivan kaikelta kun menisi kaikkien aikojen paras ystävä ja tuki ja turva, täydellinen rakastaja ja sielunkumppani. Surkeaa sekin olisi, mutta kaippa kaikella on hintansa. Meillä menee oikeastaan aivan kaikki ja tavoitteet, kiinnostukset ja haaveet yksiin ja tästä syystä esim. taloudenpito on naurettavan helppoa kun olemme niin samalla linjalla kaikesta ja yhteiset rahat ovat helppoja käsitellä. Omaamme jopa samat seksimieltymykset ja ollaan huomattu että yleensä kiinnostutaan niistä toista kiinnostavistakin asioista. Kymmenen vuotta on nyt tultu vietettyä melkein 24/7 aikaa yhdessä ja niin se loppuelämäkin taitaa mennä, toivottavasti.
 
[QUOTE="Vieras.";29788071]En usko mihinkään yhteen oikeaan, mutta tiedän, ettei mieheni ole rakastanut ketään aiemmin yhtä paljon. On ollut aiemmin naimisissakin, mutta on sanonut, ettei se, mitä aiemmin luuli rakkaudeksi, tuntunut oikeastaan miltään. Ja on edelleen sitä mieltä kymmenen yhteisen vuoden jälkeenkin. Sanojen lisäksi on teot.[/QUOTE]

Mun exä aina uudessa suhteessa oli sitä mieltä, että ei se edellinen ollutkaan rakkautta, kuvitteli silloin vaan, mutta nyt tietää paremmin kun on kokenut oikean maata järisyttävän rakkauden. Sitten kun se suhde päättyi niin uudessa suhteessa alkoi sama virsi, ei se edellinenkään ollut rakkautta vaikka silloin niin luuli.
 
Osasitpas Chef kirjoittaa kuin mun kynästäni!

Mua ehkä jopa ahdistaisi sellainen palvonta tai jumalointi. Meillä on hyvä olla yhdessä ja hemmetin pitkä yhteinen taival, mutta ei me mitään toistemme sielunkumppaneita tai puuttuvia puolikkaita olla
 
[QUOTE="onnellinen";29788088]Minä olen taas juuri sen höpönlöpöromantiikan kannalla. Vasta mieheni tavatatessa tajusin etten ollut koskaan edes oikeasti rakastanut ketään, vaikka pitkiäkin suhteita oli takana ja se tunteen voimakkuus ihmetyttää välillä vieläkin. Mieheni on aivan samalla linjalla ja aivan uskomattoman omistautunut ja rakastava puoliso onkin. En usko että on mitenkään mahdollista löytää toista niin täydellisen sopivaa ja jumalaista ihmistä rinnalle. Jos tuo nyt kuolisi niin kyllä minunkin elämäni olisi varmaan sitten siinä, ei olisi mitään mieltäkään enää yrittää jatkaa kun pohja katoaisi aivan kaikelta kun menisi kaikkien aikojen paras ystävä ja tuki ja turva, täydellinen rakastaja ja sielunkumppani. Surkeaa sekin olisi, mutta kaippa kaikella on hintansa. Meillä menee oikeastaan aivan kaikki ja tavoitteet, kiinnostukset ja haaveet yksiin ja tästä syystä esim. taloudenpito on naurettavan helppoa kun olemme niin samalla linjalla kaikesta ja yhteiset rahat ovat helppoja käsitellä. Omaamme jopa samat seksimieltymykset ja ollaan huomattu että yleensä kiinnostutaan niistä toista kiinnostavistakin asioista. Kymmenen vuotta on nyt tultu vietettyä melkein 24/7 aikaa yhdessä ja niin se loppuelämäkin taitaa mennä, toivottavasti.[/QUOTE]

Hui kauhistus!

Jos mies joskus alkaisi latelemaan, miten täydellisen sopiva ja jumalainen ihminen hänen rinnallaan olen ja miten hänen elämältään katoaisi pohja, jos minä kuolisin, niin...no en tiedä. Kokisin, ettei miehelläni ole aivan kaikki muumit enää laaksossa ja ehdottaisin hänelle jonkinlaista terapiaa. Tuonkaltainen läheisriippuvuus ja takertuminen toiseen ihmiseen ei voi olla aivan tervettä.

Älä ota tätä henkilökohtaisen loukkauksena kuitenkaan. Uskon ja ymmärrän, että kovin moni muu ihminen (ehkä sinäkin) ajattelee samalla tapaa mun ajattelumallistani.

Monen mielestä olen varmasti hyvin kylmä ihminen, joka ei osaa rakastaa, eikä ymmärrä mitä tosirakkaus on jne. Mutta mulle nyt ei vaan niin millään muotoa ole luonnollista "hypätä kenenkään syliin täysin vietäväksi". Koen vahvaa halua rakentaa itse oman elämäni pohjan ilman, että se on 100% riippuvainen kenestäkään yksittäisestä ihmisestä. Koen myös vahvaa halua pitää itse elämäni ohjia käsissäni. Ei kokonaan, mutta suurimmilta osin. Ja näin sen mielestäni pitäisi ihan kaikkien kohdalla mennä.

Mutta tässä sen taas näkee. Meitä on niin kovin moneksi. Ja varmasti siis löytyy noin miljoona eri sävyä vielä tästä meidän välistämmekin.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa