Tiedätkö miltä masennus tuntuu?

Miltä se kuulostaa sen sairastuneen henkilön päässä?

Ihan sama.
Vitut, ajakoon päälle.
Siinähän tietää ajaneensa.

Ihan sama, mitä teen tänään, milloin menen nukkumaan, väsyttää joka tapauksessa.

Et sä saa tehdä tuota kivaa juttua mistä sulle tulee hyvä olo, et sä voi masentuneena tehdä sitä. Sulla on tärkeämpääkin tekemistä. Ai, etkö jaksa? Et jaksa tiskata tai siivota? No et sitten ainakaan saa tehdä mitään kivaa. Tunne syyllisyyttä jos olet iloinen.

Makaa sohvalla koneella selaten niitä samoja kolmea sivua läpi yhä uudelleen, ajatellen että pitäis nousta ja tehdä jotain fiksua.
Mutta ethän sä viitsi. Oot laiska ja paska, saamaton liero.

Et jaksa edes kodistas pitää huolta, vaikka sitä nimenomaan toivoit.

Yhtäaikaa pelkäät ja toivot kysymystä "Mitä kuuluu?" Toivot että joku kysyisi sen, jotta uskaltaisit sanoa että "Perkeleen pahaa, auta minua" mutta tiedät ettet uskaltaisi sanoa sitä kuitenkaan, vaan vastaat "Ihan hyvää." Ihan hyvää, niin.

Et sinä ole tarpeeksi masentunut. Et ole tappamassa itseäsi tai viiltämässä ranteita auki ainakaan juuri nyt. Et sä tarvii apua, et ole ansainnut sitä. Sun pitäis pärjätä itse. Et sä oo sairas, ainoastaan itsekäs kun luulet niin.

Haluat juoda alkoholia, koska et välitä etkä halua ajatella. Haluat vain seuraavaan aamuun. Sinulla on vastuusi, minkä haluat kantaa kunnialla, haluat pärjätä itse, muttet vain voi, etkä osaa päästää vastuusta irti. Ja sitten jos uskallat, niin tunnet taas syyllisyyttä. Sun pitäis jaksaa.

Tiedät että yöt ovat pahimpia, klo 23 jälkeen. Tiedät että silloin inhoat itseäsi eniten, pelkäät tulevaisuutta, ja jos tällaisena hetkenä olisit lääkärissä niin sinut passitettaisiin osastolle. Sitten aamulla kun on lääkäri, niin et enää voi niin huonosti, etkä saa sanottua sitä lääkärille. Vähättelet sairauttasi, vähättelet itseäsi.

Vihaat itseäsi koska olet niin laiska ja saamaton, joka ei jaksa edes kotona hoitaa lastaan. Ilkeilet toisille ihmisille, kiukkuat eikä sinua kiinnosta vaikka toinen suuttuisi. Ja sitten toisaalta olet todella paska siitä että kiukkusit toiselle. Ja sätit itseäsi taas.

Et sä oo sairas. Sä oot vaan laiska, ryhdistäydy. Tuolla on ihmisiä jotka tarvii enemmän apua kuin sinä, eikä ne valita. Et sä saa valittaa. Et saa olla surullinen, etkä vihainen, koska muut eivät pidä.

Rintaasi repii joka kerta kun joku ihminen sanoo sinulle odottamatonta, etkä osaa vastata mitään, saati jotain fiksua. Pelkäät soittaa virastoon, koska et voi ennustaa miten puhelu menee.

Pelkäät että nolaat itsesi, ja muut pitävät sinua idioottina.

Joka oletkin.

 

Kuulostaa ihan liian tutulta. Valitettavasti sitä tunnetta on aivan mahdoton täysin selittää ihmiselle, joka ei sitä ole kokenut. Tuo teksti on kuitenkin hyvä, saattaa avata silmiä.

 

Mää luulen, että se kuulostaa eri ihmisillä aina hieman erilaiselta, vaikka oli tuossa kyllä tuttujakin elementtejä.

Yletön, suhteettoman suuri häpeäntunne on se, joka mulla eniten syövyttää sielua, ja josta tuntuu olevan vaikeinta päästä eroon.

 

Eipä kukaan ole saanut minulle noin analysoitua itse masennustilaa, viittauksia kyllä kerrottu siinä vaiheessa kun on alkanut taistelemaan itseään terveeksi, juurikin tuollaisia että miettii onko oikeutettu pitämään hauskaa tai nauttimaan jostain, parantumisvaiheessa iso askel on päättää että on oikeus hyvään oloon ja myös toteuttaa sen. Ja myös sitä että on joku jolle voi oikeasti kertoa että kuuluu perkeleen pahaa ja haluaa että saa apua.

Oli tarkoitus kirjoittaa jotain muutakin mutta ajatukset taisivat jo mennä nukkumaan, pitäisi seurata perässä... Päässä pyörii enää vain fraaseja joita kukaan masentunut ei halua kuulla.

 

Tiedän.

En haluaisi tietää, mutta tiedän.

Kaikki lamaannuttaa, millään ei ole mitään merkitystä. Et tahtoisi elää, muttet voi tappaa itseäsi. Syyllistät siitäkin itseäsi, miten joku voi olla niin huono, ettei ole edes selkärankaa vahingoittaa itseä. Miten joku voi olla niin pelkuri, ettei uskalla tehdä itselleen mitään.

Kun joka päivä nousee ylös sängystä ja toimii niin kuin normaali ihminen, pukee päälleen, hoitaa lapset, hymyilee, menee töihin tai kouluun, tekee ruokaa, ja koskaan ei tunnu oikeasti mikään missään.

Kun on niin tyhjä olo, eikä kukaan usko sitä. Eikä voi sanoa kenellekään.

Kun ei kestä itseään.

 

Tiedän. Sitte?

 

Melko tutulta kuulosti, tosin ei mulla oo tuollasta vihaa. Mulla on lähinnä se ettei jaksa eikä oikee mikää huvita isommin. Vaikka toisaalta haluaiski. Ja mulla on illat helpoimmat, aamu on pahin.

 

Tiedän tarkalleen erittäin syvällä olleen masennuksen jota kärsisin monta vuotta kunnes ymmärsin että mistä ulkopuolisista tekijöistä johtuu.

Taas läheiseni joille annettiin ssri/snri masennusmyrkkyjä meni siihen psykiatria(kemiallinen epätasapaino) loukkuun ja nyt ovat miltei kaikki eläkkeellä ja 1 on jo itseltään hengen riistänyt ja toiset eivät enää lääkettä voi lopettaa aivokemian sekaisin menosta.

Sisälläni on vihaa(psykiatreja, ahneita lääkeyhtiöitä) vastaan sekä myös katumusta kun en ehtinyt heitä tarpeeksi vakuutella tuosta suuresta myrkytys huijauksesta psykiatriasta. Masennus on oikea ja paha olo tila HUOM! se on tila EI SAIRAUS!

Se vaatii tukemista toisilta ja pitää pysyä loitossa psykiatrian yrittämästä suuresta ansasta josta potilas tehdään masennuslääkkeiden asiakkaaksi aina kuolemaan tai loppuelämään saakka.

(en ole uskovainen) MUTTA RUKOILEN! Älkää suostuko syömään yhtään mieliala ssri/snri yms muita myrkkyjä! te selviätte kuin lopetatte esim tuon luonnottoman myrkyn(alkoholin) käytön ja paljon muita juttuja työstätte!

Silloin olette vapaita. Joko kukistamalla olon (pitkä prosessi) tai kuolemalla niin pääsette vapaaksi mutta masennuslääkkeiden avulla hillutte keskellä ja suoraan sanottuna pilaatte elämänne joka voisi olla niin kaunis muutaman vuoden sisällä.

Toivon kaikille onnea ja (mieliala) lääkkeistä jotka ovat myrkkyjä kieltäytymistä ja ymmärtämistä mistä siinä on kyse (RAHA Raha koe-kaniini ja raha)

 

[QUOTE="orion";29750186]Melko tutulta kuulosti, tosin ei mulla oo tuollasta vihaa. Mulla on lähinnä se ettei jaksa eikä oikee mikää huvita isommin. Vaikka toisaalta haluaiski. Ja mulla on illat helpoimmat, aamu on pahin.[/QUOTE]

Eipä masennuksessa vaivaudu mitään vihaamaan.

Meikäläisen hautakiveen sopii raapustaa sanat - kuoli 37- vuotiaana, haudattiin 82- vuotiaana.

Olettaen, että elän kasikymppiseksi.

Ja koska olen vasta 47, niin jokunen vuosi on vielä maailmaa katteltavana ja ihmeteltävänä. Kun jos ei työ, sota, tauti tai nälkä tapa, niin sit sitä kuolee vasta vanhuuttaan.

 

Tiedän, muttaminulla ei tunnu tuolta. Enemmän siltä, että maailmani on puhjennut ilmapallo, millään ei ole mitään väliä, mikään ei tunnu missään, ei halua muuta kuin kuolla. Kaikki tapahtuu hidastetusti, kuin tervassa. Itkettää paljon, lopulta turtana ei sitäkään.

 

Kyllä sen hämärästi muistaa ja samaan aikaan aktiivisesti yrittää unohtaa. Sairastatko masennusta nyt?

Yöt oli kamalimpia. Kirjoitin masennuksen alkuaikoina jotenkin näin ystävälleni:
Hereillä ei tarvitse koko aikaa miettiä, koska silloin tosiaan voi pitää meteliä päänsä sisällä. Voi olla jopa hyvässä tapauksessa pakottamatta itseään ajattelemaan jotain muuta. Yöntuska, ne kipeät, hitaat tunnit sängyssä. Silmät pimeyttä ja olemattomia kummituksia pälyillen, omasta sielustaan ja ympäröivästä pimeydestä. Sillä hetkellä , kaikki tuntuu paljon todellisemmalle. Yö on epätodellista todellisuuden aikaa, jolloin kaikki muu tuntuu suurelta ja itse tuntee olevansa niin pieni.

Yöt oli tuskaa jo tuolloin, myöhemmin sietämättömiä. Kamalia oli ne tunnit kun odotti unta ja keho kävi edelleen ylikierroksilla kieltäytyen antamasta lepoa. Painajaiset, jotka piinasi kuukausia, osa alitajunnan muistoja vanhoista, unohtumaan pakotetuista asioista, osa mielikuvituksen tuotteita ja maalattuja kauhukuvia. Ja aamuyöt, kun heräsit etkä saanutkaan enää unta. Saatoin herätä unesta ajatukseen ja huutoon pään sisällä, joka käski jo tappaa itsensä.

Se aika oli täynnä toivottomuutta. Kaikki oli täytetty toivottomuudella. Ei ollut tulevaisuutta, koska sitä ei voinut tai pystynyt jonkin ajan kuluttua enää luomaan edes mielikuvituksessa. Olo vain nyt ja tämä olo: epätoivoinen, rusentava, liian painava kannettavaksi. Sitä toivoi kyllä kuolemaa "Kunpa tämä päivä olisi se, kun joku ajaa päälle" tai "Ehkä sydän vihdoin antaa periksi, menen sänkyyn enkä vain enää nouse ylös". Lopulta sitä vain hengitti, koska muuta ei jaksanut, ei jaksanut itseään tai muita, elämästä nyt puhumattakaan.

Ja kyllä minä vihasinkin. Vihasin menneisyyden haamuja, vihasin itseäni, vihasin elämää. Vihasin niillä pienillä voimilla, joita olisin tahtonut käyttää luovuttamiseen. Ja minä olisin tahtonut vain luovuttaa. Vihasin sitä, että koin olevani vieras ihminen vangittuna tähän kehoon. Sitä ei kokenut olevansa enää oma itsensä.

Minä toivon, etten sairastu enää koskaan masennukseen. Tiedostan kuitenkin sen mahdollisuuden. Koska viimeinen masennus ei ollut ensimmäinen sairastettu masennus. Se oli kyllä masennus, jonka aikana käsittelin paljon sellaisia asioita joita en ollut suostunut käsittelemään, ehkä siis samanlaista ei enää tulekaan. Silti se oli raaka ja rankka kokemus. Mustaa ja turtaa aikaa.

 

Masennus on omaan napaan tujoittamista. Mina minä, minusta tuntuu, mulla on paha olla, minä plaa..

 

Minun ystäväni kertoi siitä jotenkin näin: Nukun kaikki yöt heräämättä. Nukkuisin koko päivän jos ei olisi pakko nousta töihin. En voi jäädä sieltä pois, koska en kestäisi sitä häpeää että minä luovutan. En minä koskaan luovuta. Minä järjestän joka päivä kotiani, pyyhin pölyjä ja siirtelen tavaroita ja etsin jotain täydellistä järjestystä. Luulen, että samalla yritän järjestää omaa elämääni. Nukkuisin vain, jos saisin. Ja joka aamu kun herään, on olemassa sellainen puolen sekunnin armonhetki, kun ei muista mitään. Sitten sitä hajoaa pieniksi palasiksi, tuhanneksi sirpaleiksi joka kerta. Joka päivä. Ja niitä sitten keräilen ja teen palapeliä, saamatta mitään järkevää aikaiseksi koskaan.

 

Tiedän mutta tuolta mitä ap kuvaili, minusta ei tuntunut.

 

[QUOTE="huoh";29750418]Masennus on omaan napaan tujoittamista. Mina minä, minusta tuntuu, mulla on paha olla, minä plaa..[/QUOTE]

Niin onkin. Maailmassa aika monta asiaa on, jotka omaan napaan tuijottamiseksi katsotaan. So what?

 

Ap ei kuvannut masennusta vaan huonoa kasvatusta ja siitä johtuvaa täydellistä nöyryyden ja itsekurin puutetta.

 

Tiedän.

En haluaisi tietää, mutta tiedän.

Kaikki lamaannuttaa, millään ei ole mitään merkitystä. Et tahtoisi elää, muttet voi tappaa itseäsi. Syyllistät siitäkin itseäsi, miten joku voi olla niin huono, ettei ole edes selkärankaa vahingoittaa itseä. Miten joku voi olla niin pelkuri, ettei uskalla tehdä itselleen mitään.

Kun joka päivä nousee ylös sängystä ja toimii niin kuin normaali ihminen, pukee päälleen, hoitaa lapset, hymyilee, menee töihin tai kouluun, tekee ruokaa, ja koskaan ei tunnu oikeasti mikään missään.

Kun on niin tyhjä olo, eikä kukaan usko sitä. Eikä voi sanoa kenellekään.

Kun ei kestä itseään.

Tämä on kuin minun suustani! Ja nyt tähän vielä työpaikan ulkoistuksen vuoksi saadut fudut. Ei ole kohta töitäkään ja vaikka kuinka olen etsinyt niin ei löydy...
Vanha kehäraakki. Itkettää, surettaa, hävettää. Ei jaksaisi edes hymyillä enään

 

:hug:

Tiedän.

Se hetki, kun itsestäkin tulee yhtä kasvoton kuin kaikista vastaantulijoista. Se hetki, kun mikään ei tunnu niin miltään vaikka kaikki tuntuu niin valtavina ja valtavasti! Se hetki, kun huomaa itseään etsiessään pelkäävänsä itseensä eksymistä. Kun huulilla ja kielenpäällä kuiskauksena huutaa avunpyyntöä, minkä paljastumista pelkää kuin kuolemaa.

Kun huomaa olevansa kaikkien ja kaiken edessä alastomana. Ja kuitenkin tuijottaa sitä edessään olevaa kaiken imevää, hallitsevaa, ahdistavaa muuria.

Tiedän.

Sivustaseuraajan, sen joka on ihon liki päässyt, osa ei myöskään ole helppo. :hug:

 

Tuttua masennuksen kuvausta, mutta sillä erotuksella etten tajunnut olevani masentunut. Elin vain elämän varjoisalla puolella, kuvailin päälle käyvää tunnetta hyökyaaltona vetämässä syvyyksiin ja josta yhä huonommin pääsin rämpimään pois. Ainoa mikä silloin auttoi oli kirjoittaminen ja luonto. Lääkärin mukaan minulla on hyvä huumorintaju, jonka hän arveli kanavoineen tunteitani ulospäin. Ei minua mikään silloin todellakaan naurattanut,mutta huumorin tarkoitus on myös pystyä asettumaan itsensä ulkopuolelle. Kirjoittaminen oli kaiketikin sitten juuri sitä sekä pääsy luontoon, jossa edes hetken ajan koin saavani lohtua mielialaani.

Masennushan ei minulta mihinkään häviä, mutta olen terapian avulla saanut apua kohdata sitä sekä välttää sitä lisääviä asioita elämässäni. Kun oppii tuntemaan masennuksensa sen kanssa pärjää. Vaatii työtä, mutta minullapa ei ollut mitään menetettävää ja otin osaavan terapeutin avun vastaan.

 

Silloin ei enää tunnu yhtään miltää. On täysin kuollut sisältä.

 

Tiedän, valitettavasti. Voin allekirjoittaa lähes kaiken tässä ketjussa kirjoitetun.

Pahinta kaikessa on ollut totaalinen yksinäisyys, kun kukaan (psykologia lukuunottamatta) ei kysy kuulumisia, teetpä mitä tahansa missä tahansa, tuntuu ettei kuulu mihinkään ja on aivan kaikessa ulkopuolinen.

Välillä en ole tuntenut itseäni enää edes ihmiseksi, se totaalinen tunteettomuus ja välinpitämättömyys kaikesta muusta kuin omasta pahasta olosta, mutta kuitenkin on velvollisuuksia (lapset) jotka pakko hoitaa. Asiat hoituu konemaisesti, mistään ei saa onnistumisen iloa. Rima omasta suoriutumisesta järjettömän korkealla ja se pettymyksen tunne, kun ei taaskaan onnistunut. Ja jos onnistuu, niin eihän se ollut mikään iso juttu, mieleen tulee vain ne kaikki muut epäonnistumiset.

Seksihalut, mitä ne on? Kaiholla muistelen, miltä tuntui kun seksiä halusi ja tunsin kiihottuvani. Ja kun pystyi laukeamaan. Toivottavasti nuo ei ole lopullisesti kadonneet elämästäni.

Onneksi nykyisin on välillä päiviä, jolloin koen olevani tyytyväinen. Se kantaa eteenpäin. Toivottavasti vielä joku päivä pystyn ajattelevani olevani jopa onnellinen.

 

Tiedän. Mulla se tuntuu erilaiselta. Harvoin tunnen ärtymystä tai häpeää, tai yhtään mitään. Kun joku ihminen puhuu sulle, siihen on vaikea vastata mitään, koska hänen lopettaessaan ei enää muista alkua. Kun jotain yrittää tehdä, siitä ei tule mitään, koska unohtaa kesken kaiken, mitä oli tekemässä. Tavarat jää käsistä huomaamatta ihmeellisiin paikkoihin. Kaupassa tulee epätoivoinen olo, kun pitäisi valita tarvikkeita, joita tarvitsee huomenna tai kolmen päivän päästä, ja itse miettii, että muistaisi edes ne mitä tarvitsee tänään. Vaikka sen on kirjoittanut ylös. Laitoinkohan mä koriin asti jauhelihapaketin, jonka ohi äsken kuljin?

 

Se on jo unohdettu.
Mika se on se sellainen paikka, jossa ei ola vareja?
Siella sellaisessa paikassa ei ole hajuja. Siella ei ole muita ihmisia. Olet siella itsekaan hadintuskin.
Siella ei olla ihan varmoja olemisesta.
Sanat “aiti” tai “ystava” eivat merkitse mitaan.
Siella kuunnellaan Elegiaa monta kertaa paivassa. Se on ainoa, mika joskus kuuluu.
Siella kello on vihollinen. Kello, joka nayttaa kuinka monta tuntia on paivaa viela jaljella.
Siella on kova pissahata, silla siella ei jaksa menna vessaan.
Se on sellainen paikka, jossa antaisi kaikkensa, etta sinne saisi edes muutaman kyyneleen.
Ja siella on pimeaa, hyvin pimeaa. Ei kuitenklaan kylma, eika kuumakaan.
Siella ei ole kuin pimea, kello ja pissahata.
Tama helveteillinen paikka on sellainen, etta jos sielta pakoon paasee, se on ihme.
Mutta sen ihmeen kuitenkin ihminen lopulta unohtaa.
Mutta ei se mitaan, silla ajanmyota tuo paikkakin lakkaa olemasta. Ihmismieli voi olla niin uskomattoman vahva.

 

Tiedän tarkalleen erittäin syvällä olleen masennuksen jota kärsisin monta vuotta kunnes ymmärsin että mistä ulkopuolisista tekijöistä johtuu.

Taas läheiseni joille annettiin ssri/snri masennusmyrkkyjä meni siihen psykiatria(kemiallinen epätasapaino) loukkuun ja nyt ovat miltei kaikki eläkkeellä ja 1 on jo itseltään hengen riistänyt ja toiset eivät enää lääkettä voi lopettaa aivokemian sekaisin menosta.

Sisälläni on vihaa(psykiatreja, ahneita lääkeyhtiöitä) vastaan sekä myös katumusta kun en ehtinyt heitä tarpeeksi vakuutella tuosta suuresta myrkytys huijauksesta psykiatriasta. Masennus on oikea ja paha olo tila HUOM! se on tila EI SAIRAUS!

Se vaatii tukemista toisilta ja pitää pysyä loitossa psykiatrian yrittämästä suuresta ansasta josta potilas tehdään masennuslääkkeiden asiakkaaksi aina kuolemaan tai loppuelämään saakka.

(en ole uskovainen) MUTTA RUKOILEN! Älkää suostuko syömään yhtään mieliala ssri/snri yms muita myrkkyjä! te selviätte kuin lopetatte esim tuon luonnottoman myrkyn(alkoholin) käytön ja paljon muita juttuja työstätte!

Silloin olette vapaita. Joko kukistamalla olon (pitkä prosessi) tai kuolemalla niin pääsette vapaaksi mutta masennuslääkkeiden avulla hillutte keskellä ja suoraan sanottuna pilaatte elämänne joka voisi olla niin kaunis muutaman vuoden sisällä.

Toivon kaikille onnea ja (mieliala) lääkkeistä jotka ovat myrkkyjä kieltäytymistä ja ymmärtämistä mistä siinä on kyse (RAHA Raha koe-kaniini ja raha)

Mä sairastuin masennukseen opiskeluaikana, elämässä silloin muita rankkoja juttuja jotka olivat vaatineet multa liikaa. Se viimeinen puoli vuotta ennen kuin suostuin lääkäriin menemään oli ihan helvettiä. Kutakuinkin sain pysyttyä koulussa mukana mutta arvosanat laski ja kaikki voimat meni siihen, yhteyttä jaksoin pitää vain läheisimpään ystävään ja lähisukulaisiin, en aina heihinkään. Alkoholia en käyttänyt ollenkaan ton masennusoireilun aikana, sitä ennenkin vain harvoin. Tupakoinut en ole koskaan, normaalipainoinen aina ja lenkille onnistuin pakottamaan itseni miltei joka ilta. Muuten mieliala ihan maassa ja mietin jo itsemurhaa kunnes nuo läheiset pakottivat lääkäriin.

Mulle noi ssri-lääkkeet oli ihan pelastus. Oli ihmeellinen tunne kun kolmisen viikkoa niiden aloituksesta aloin tuntea mielenkiintoa ja iloa asioista. Sain taas koulun sujumaan ja lopulta valmistuin puolivuotta muuta luokkaa myöhemmin ihan hyvin paperein. Lääkkeitä söin vähän vajaan vuoden, tosta on nyt 13v aikaa eikä masennus ole uusinut edes synnytysten jälkeen.

Mä olen onnellinen että rohkaistuin menemään lääkäriin ja aloittamaan ne lääkkeet vaikka alkuun niitä pelkäsin. Mitään ongelmia ei niiden lopettamisessakaan ollut. Ilman lääkkeitä olisin voinut päätyä siihen itsemurhaan tai ainakin koulu olisi jäänyt kesken eikä voimia uuden aloittamiseen olisi ollut, varmaan elämä olisi päätynyt melkoiseksi sotkuksi.

 

Hei kaikki.

Tiedän, ettei kirjoitukseni kosketa kaikkia, joilla on masennus.
Nämä ovat vasta alkua, tiedän että jos nyt en saa apua, niin se menee pahemmaksi.
Olen kyllä käynyt lääkärillä, ja odotan psykologin yhteydenottoa.
Olen herkästi tarkkaillut itseäni, jotta osaan hakea apua ajoissa. Siksi olo on vasta tällainen.

Tiedän myös sen tunteen, kun mikään ei tunnu miltään.

Kun kaikki on vain harmaata massaa, millään ei ole väliä, ei itketä eikä naurata.
Kun mikään ei kiinnosta, kun kukaan ei kiinnosta.

Sitä ennen tulee ensin ärtymys, sitten viha, ja lopulta loputon suru ja ahdistus, joka tasoittuu lääkkeillä harmaaksi massaksi. Et tunne enää pahaa oloa, muttet hyvääkään. Siitä sitten aletaan pikkuhiljaa kiipeämään, selviämään hengissä.

Ja joku päivä huomaat olevasi iloinen.

Mutta, nyt uusi kierros on lähtemässä käyntiin, ja aion varautua ajoissa. Tiedän jo mitä on tulossa.