Oletteko pelänneet koskaan että ette löydä uutta kumppania?

Mitenhän tälläisestä pelosta pääsisi yli?
Tunteeko kukaan muu näin?

Olen ihan perusnätti, kauniiksikin sanottu, tiimalasivartaloinen, normaalipainoinen ja fiksu nainen.
Olen silti pelännyt useasti että jäänkin lopulta yksin, eikä kukaan huoli.
Kun ympärilleni katselen ja lähipiiriäni mietin, nään kuitenkin että kaikennäköiset ja kokoiset ihmiset saavat kumppanin rinnalleen.
Tiedostan siis periaatteessa että tuskin jään yksin, mutta silti pelko kalvaa..
Heti jos lihoan tai ulkonäössäni tapahtuu vähänkään mitään negatiivista, pelkään että tästäkö se rapistuminen alkaa enkä enää kelpaa.
Olen kärsinyt mt-ongelmista ja syömishäiriöstä nuorempana, eivätkä ne enää pahemmin vaivaa mutta jälkensä ovat vissiin jättäneet.

 

Olen. Pääsin siitä yli vain kun olin yksin tarpeeksi kauan.

 

Pelkäsin, monen monta vuotta olin yksin, kunnes tuo ukkokulta löytyi aivan yllättäen
Kaikenlaista pyrkyriä kyllä oli, mut ei oikein napannut yksikään. Ei se pelkkä huoliminen, vaan myös se, että sä kelpuutat myös sen joka sut huolii. Hankalaa saattaa joskus joillekkin olla :/ Kuten oli mullekkin

Kyllä sinäkin löydät jonkun ihanan miehen

 

Pelkäsin joskus, että löydän.

 

Pelkäsin, monen monta vuotta olin yksin, kunnes tuo ukkokulta löytyi aivan yllättäen
Kaikenlaista pyrkyriä kyllä oli, mut ei oikein napannut yksikään. Ei se pelkkä huoliminen, vaan myös se, että sä kelpuutat myös sen joka sut huolii. Hankalaa saattaa joskus joillekkin olla :/ Kuten oli mullekkin

Kyllä sinäkin löydät jonkun ihanan miehen

Niin, totta tämäkin.
En minäkään nyt ketä tahansa halua,huh.
Itseasiassa olen parisuhteessa mutta se on tuntunut jo monta kertaa vetelevän viimeisiään ja olen miettinyt olenko tässä suhteessa aidosti vai pelkästään pelon takia.

 

No mä tiedän että olen yksin lopun elämääni, eipä tässä pelko auta, näillä mennään.

 

No mä tiedän että olen yksin lopun elämääni, eipä tässä pelko auta, näillä mennään.

Miksi?

 

Mäkin olen parisuhteessa jossa olen moneen kertaan joutunut miettimään jatkoa. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikkein mieluiten olisin ihan yksin (tai siis ilman miestä) ja sinkkuilisin ja miettisin mihin ihmeeseen tarvitsen sitä palloa jalassa

 

Ennen lapsia pelkäsin, toiveena kuitenkin oli saada perhe ja lapsia. Nyt kahden lapsen viisi vuotta sitten eronneena äitinä en pelkää. Pärjään ja osaan olla yksin. Näin on hyvä, en kaipaa ketään sotkemaan meidän oikein hyvin toimivaa elämää. Jos joskus lasten kasvettua löytyy joku jonka kanssa on aidosti hyvä olla ilman vääntöä, niin ihan kiva. Uusperhe on ehdottomalla ei-listalla.

 

Se pelko on täysin epärationaalinen. Tavalla tai toisella pystyy kumppanin saamaan kun on valmis näkemään vaivaa niin itsensä suhteen kuin sen että saattaa itsensä ihmisten ilmoille.

Enemmän syytä niillä on pelkoon jotka ei ole koskaan olletkaan pitemmässä suhteessa. Eikä sekään pidä paikkansa jos on valmis siihen mitä aiemmin mainitsin.

 

Se pelko on täysin epärationaalinen. Tavalla tai toisella pystyy kumppanin saamaan kun on valmis näkemään vaivaa niin itsensä suhteen kuin sen että saattaa itsensä ihmisten ilmoille.

Enemmän syytä niillä on pelkoon jotka ei ole koskaan olletkaan pitemmässä suhteessa. Eikä sekään pidä paikkansa jos on valmis siihen mitä aiemmin mainitsin.

Ei se kyllä välttämättä ole, varsinkaan jos toiveisiin liittyy muita määreitä. Kuten että pelkää, ettei löydä uutta hyvää ja luotettavaa kumppania tarpeeksi pian ehtiäkseen vielä saada lapsia ennen kuin hedelmällinen ikä on ohi...

 

Olen itseasiassa aika varma, että uudenkin kumppanin jossain vaiheessa löytäisin jos meille nykyisen kanssa jostain syystä ero tulisi (tai muusta syystä miehen menettäisin..) Voihan se olla, että lihon/rupsahdan tmv. ja se varmuuskin tästä ajan myötä kaikkoaa, mutta tällä hetkellä en pelkäisi vaikka sinkuksi jäisinkin.

 

Se pelko on täysin epärationaalinen. Tavalla tai toisella pystyy kumppanin saamaan kun on valmis näkemään vaivaa niin itsensä suhteen kuin sen että saattaa itsensä ihmisten ilmoille.

Enemmän syytä niillä on pelkoon jotka ei ole koskaan olletkaan pitemmässä suhteessa. Eikä sekään pidä paikkansa jos on valmis siihen mitä aiemmin mainitsin.

Tämä kyllä rauhoitti.
Näinhän se on kun ei tarvitse pelätä sitäkään että jäisin lapsettomaksi.
Yksi lapsi jo on(nuorena saatu) ja tällä hetkellä tuntuu että olisin ihan fine sen kanssa ettei enempää tule.

 

Ei se kyllä välttämättä ole, varsinkaan jos toiveisiin liittyy muita määreitä. Kuten että pelkää, ettei löydä uutta hyvää ja luotettavaa kumppania tarpeeksi pian ehtiäkseen vielä saada lapsia ennen kuin hedelmällinen ikä on ohi...

Sepä se, kuten mainitsin, jos on valmis näkemään vaivaa itsensä suhteen.

Jokaisella on omat kivirekensä vedettävänä, sitä aikaa on annettava ihmissuhteille että ne saa kehittyä, tai sitten saa elellä yksin.

Elämä on valintoja ja se on lähes aina oma valinta että olet yksin vaikka kaipaisit kumppania. Ei elämän kuulukkaan olla helppoa, eikä toista ihmistä tarvitse siihen että nautit elämästä ja olet onnellinen, jos tarvitsee olet läheisriippuvainen.

Jos on niin sanottu parisuhde ihminen, niin toinen ihminen tekee asioista suurempia ja saat enemmän iloa niistä, mutta se ei tarkoita sitä että se olisi itseisarvo.

Elämää ei voi kiirehtiä. Elämä on valintoja. Opi tuntemaan itseäsi ja ymmärrä mitä on kanssakäyminen muiden kanssa ilman että olet riippuvainen heidän olemassaolosta.

Rakkaus tapahtuu, sitä ei voi tilata tai pakottaa. Rakkauden voi karkoittaa.

Siinä on jo ihan riittävä homma että löydät joskus edestäsi ihmisen jonka kanssa kemiat kohtaa, eikä vaan harrastukset tai mielipiteet, siihen kun lisäät vaatimuslistan ja painostavat odotukset, voit olla varma että olet juuri valinnut yksin olemisen.

Tottakai kaikkeen on poikkeuksensa, mutta niitä ne onkin, poikkeuksia.

 

olenhan mä, kun ajattelin etten kelpaa kellekkään Nyt ei enää pelota, vaan haluan löytää rinnalleni fiksun ja mukavan miehen, mutta ei mulla mikään kiire ole...

 

mä oon lähes satavarma että jäisin loppuiäksi ykön jos nyksä heivas mut

 

En pelännyt silloin kun erosin eksästä. Asennoiduin niin, että otan vastaan sen mitä elämä tuo tullessaan. Jos en löydä uutta miestä, niin olen sitten yksin.

Luulen, että moni jää huonoon suhteeseen sen takia, että pelkää joutuvansa viettämään loppuelämänsä yksin. Se kyllä on jo vähän väärin puolisoakin kohtaan.

 

Mua kyllä välillä vähän pelottaa, että enkö mä koskaan löydä uutta miestä. Mutta myönnän, että mulla on rima melko korkeella, enkä mä halua ketään vaan siksi, että ois suhteessa.

 

Alkuun ehkä. Sitten olin yksin niin kauan, että tajusin, ettei siinä ole mitään pelkäämistä.

 

Luulen että en enää löydä ketään.

 

En ole pelännyt.

 

No niin kauan ainakin tulen olemaan yksin kunnes saan aikaiseksi laihduttaa. Mutta ei tän ikäisenä enää yksinolo ole ollenkaan hassumpaa, päinvastoin Niin paskamaisia ukkoja osunut kohdalle että varmaan näin onkin parempi.

 

mä oon lähes satavarma että jäisin loppuiäksi ykön jos nyksä heivas mut

Mun mies on sanonut, että jos me joskus erottais, hän ei enää uutta tilalle koskaan ottais vaikka millainen ois

Koska, nyt kokee että mä oon täydellinen hänelle ja jos sen täydellisenkään kanssa ei onnistuis suhde ni ei sitte kenenkään muunkaan kanssa. Ihan ymmärrettävää.. Ite ottaisin kyllä jossain vaiheessa uuden tai mistäs sitä tietää

 

Mun mies on sanonut, että jos me joskus erottais, hän ei enää uutta tilalle koskaan ottais vaikka millainen ois

Koska, nyt kokee että mä oon täydellinen hänelle ja jos sen täydellisenkään kanssa ei onnistuis suhde ni ei sitte kenenkään muunkaan kanssa. Ihan ymmärrettävää.. Ite ottaisin kyllä jossain vaiheessa uuden tai mistäs sitä tietää

No siinä vaiheessa kun ero tulisi nuo ajatukset tasan tarkkaan muuttuisivat. Hyvähän se on että on niin hyvin suhde että ajattelee nyt noin, se vaan on täysin epäloogista verrattuna tilanteeseen missä ihmiset eroaa.

 

olenhan mä, kun ajattelin etten kelpaa kellekkään Nyt ei enää pelota, vaan haluan löytää rinnalleni fiksun ja mukavan miehen, mutta ei mulla mikään kiire ole...

Tässä nähdään, että tuollaiset pelot eivät riipu ulköäöstä, vaan itseluottamuksen puutteesta ja siitä, että itsetunto ei ole kovin hyvä. Tämä on tavallista nuorilla ihmisillä. Itsetunto kasvaa usein elämänkokemuksen ja iän myötä, ja samalla yksinäisyyden pelko vähenee.