iu
Mä en ollut tajunnut, että noinkin monet lyöttäytyy yksiin käytännössä ihan tuntemattoman ihmisen kanssa! :O Itse en uskaltais, mutta kiva että tänne ilmoittautuneet ovat onnistuneet uhkapelissään.
Tiedän monia järjestettyjä (ei sama kuin pakko-) avioliittoja, jotka kestäneet vuosikymmeniä erittäin onnellisina. Siis sillai, että ekaa kertaa kohdattu hääyönä. Ei ole mikään välttämättömyys käydä läpi samoja parinmuodostuksen vaiheita kuin Bridget Jones voidakseen löytää sopivan kumppanin.
a.p.
[QUOTE="Noh";26932008]No jos aletaan saivartelemaan niin ethän säkään vissiin ystäviesi kanssa heti ole läheinen. Kyllä noissa parisuhteissa oppii tuntemaan toisen pikkasen nopeammin saman katon alla kuin sä ystävystyt ja lähestyt kaverisi kanssa. siinä olet oikeassa ettet vertaa parisuhteita kaverisuhteita vaikka sitä teetkin 
[/QUOTE]
Eli mitä tarkoitat? Niinhän minä sanoinkin. En verrannut sitä, että joku rakastuu ja tuntee miehen kaksi viikkoa siihen, että tutustun ihmiseen kaverina ja tunnen sen kaksi viikkoa. Väitin vain, ettei parin viikon tapailun ja viikon yhdessäasumisen perusteella tunne ihmistä vielä niin valtavan hyvin kuin tässä väitetään, ei vaikka olisivat 24h vuorokaudesta yhdessä. Itse asiassa se rakastumisen alkuhuuma vielä vaikeuttaa huonojen puolien näkemistä toisessa ihmisessä, joten väittäisin, että pieni etäisyys jopa auttaisi tutustumisessa.
Ja väitin vain sitä, että tunnen läheiset ystäväni esimerkiksi parissa vuodessa paljon tasapuolisemmin ja paremmin kuin tunsin mieheni parissa viikossa (ei vuodessa!) rakastumisen alkuhuumassa.
Niillä pariskunnilla, jotka menevät salamana yhteen ja pysyvät yhdessä onnellisina, on matkassa myös paljon hyvää tuuria, että puoliso todella vastaakin sitä alkuhuumassa saatua mielikuvaa.
[/QUOTE]
Eli mitä tarkoitat? Niinhän minä sanoinkin. En verrannut sitä, että joku rakastuu ja tuntee miehen kaksi viikkoa siihen, että tutustun ihmiseen kaverina ja tunnen sen kaksi viikkoa. Väitin vain, ettei parin viikon tapailun ja viikon yhdessäasumisen perusteella tunne ihmistä vielä niin valtavan hyvin kuin tässä väitetään, ei vaikka olisivat 24h vuorokaudesta yhdessä. Itse asiassa se rakastumisen alkuhuuma vielä vaikeuttaa huonojen puolien näkemistä toisessa ihmisessä, joten väittäisin, että pieni etäisyys jopa auttaisi tutustumisessa.
Ja väitin vain sitä, että tunnen läheiset ystäväni esimerkiksi parissa vuodessa paljon tasapuolisemmin ja paremmin kuin tunsin mieheni parissa viikossa (ei vuodessa!) rakastumisen alkuhuumassa.
Niillä pariskunnilla, jotka menevät salamana yhteen ja pysyvät yhdessä onnellisina, on matkassa myös paljon hyvää tuuria, että puoliso todella vastaakin sitä alkuhuumassa saatua mielikuvaa.
mmmm.....
Oonkohan mä sit jotenkin kiero, kun ajattelen, että on ollut jotenkin ihanaa, kun ei olla mun avomiehen kanssa kiirehditty mihinkään... Me seurusteltiin 1,5 vuotta ennen kuin muutettiin yhteen. Käytiin siis treffeillä, hengailtiin, yövyttiin toistemme luona, haaveiltiin.... Elettiin sitä yhteistä arkea aina vähän aikaa kerrallaan ja sitten huokailtiin toistemme perään, kun mentiin omiin koteihimme nukkumaan. Musta se on ollut näin jälkeen päin ihanaa aikaa. Ja kuitenkin molemmat on koko ajan tienny, että tässä on nyt se oikea mulle.
Mutta jokainen tyylillään!
Mutta jokainen tyylillään!
a.p.
Samoin minullakin! Ollaan molemmat sitten outoja
"vieras"
Minusta ensi huumassa ei kannattais tehdä mitään suuria päätöksiä yhteisen elämän suhteen.
vierass
Mulla on yksi kaveri, joka miehen tavattuaan kk päästä osti sen kanssa yhteisen omakotitalon, remppasi ja laittoi, erosivat. Seuraava mies: asui toisella puolella Suomea, kaveri muutti perässä sinne 2 kk tuntemisen jälkeen, hommasi työpaikan, ostivat taas omakotitalon ja erosivat...
Minä en vaan käsitä, että uudelleen ja uudelleen toistaa tämän saman kuvion... Me on yritetty joskus sanoa, että miksi niin kauhea kiire, mutta kun joka kerta "tämä on se oikea ja miksi odottaa"...
Että eiköhän näitä pilalle menneitä hoppuliittoutumisia ole enemmän kuin näitä onnistuneita. Tähän keskusteluun vaan kärkkäänä tulevat ne puolustautumaan, joilla tämä on onnistunut.
Minä en vaan käsitä, että uudelleen ja uudelleen toistaa tämän saman kuvion... Me on yritetty joskus sanoa, että miksi niin kauhea kiire, mutta kun joka kerta "tämä on se oikea ja miksi odottaa"...
Että eiköhän näitä pilalle menneitä hoppuliittoutumisia ole enemmän kuin näitä onnistuneita. Tähän keskusteluun vaan kärkkäänä tulevat ne puolustautumaan, joilla tämä on onnistunut.
iu
Tiedän, että joissakin kulttuureissa harrastetaan tätä edellen. Onko sun tuntemissa tapauksissa kuitenkin kyse suomalaisista / länsimaisista ihmisistä? Jos on, niin kerrotko lisää? (Liitot kestäneet vuosikymmeniä, eli kyseessä jo iäkkäämpi ikäpolvi - uskoisitko onnistuvan yhtä hyvin vielä nykyaikana, kun yksilön vapaus ja oikeus päättää omista asioistaan ovat niin keskeisessä asemassa kulttuurissamme? Ja nyt ei kyllä tämä liity kovin suoraan ap:n juttuun, mutta uteliaisuuteni heräsi.)
Järjestettyjä avioliittoja ja niiden "onnistumista" ja "onnellisuutta" ei kyllä voi verrata niihin suhteisiin, jotka perustuvat kahden yksittäisen ihmisen rakastumiseen, rakastamiseen ja omaan haluun olla yhdessä juuri tietyn henkilön kanssa. Järjestetyissä avioliitoissa lienee asennoituminen vähän erilainen, ja ehkä onnistumistakin mitataan vähän eri tavoin. Eikä siinä oikein voi muuta tehdä kuin "päättää" kiintyä nyt sitten tuohon, joka itselle on "osoitettu", kun ei kerran voi kiintyä sellaiseenkaan, jonka itse valitsisi...
Aina on toki mahdollista, että oikeasti se toinen onkin sopiva. Mutta vähän veikkaisin, että useimmiten kyse on siitä, että se toinen on "ihan hyvä", joka "kelpaa", ja silloin tyydytään siihen, mitä on saatu.
Ei vaan kyllä tämä on se tavallisempi kuvio. Kyllähän moni voi olla alusta asti ihan varma, että kyseessä on Se Oikea, mutta kaikilla ei ole kiirettä tehdä kaikkia asioita samantien. Itse asuin muutaman vuoden jopa eri paikkakunnalla kuin mies, opiskelujen takia, eikä se yhteen muuttaminen oikeastaan edes tuntunut miltään suurelta aseleelta tai isolta muutokselta. En siis koe, että olimme "odottaneet" tai hidastelleet. Ehkä meille tällaiset ulkoisesti näkyvät muutokset ja asiat eivät tuntuneet niin merkityksellisiltä kuin se, mitä itse ajattelimme ja tunsimme. Omassa tuttavapiirissäkin asiat ovat normaalisti tapahtuneet vähän verkkaisemmin kuin kaikki kertarysäyksellä.
"Kotitonttu"
En aloittajana kauheasti murehtisi ystävän puolesta. Voi olla loppuelämän rakkaus tai se totaalinen pettymys edessä. Kokeilemalla se selviää parhaiten.
Parempi se on kerralla täräyttää ja katsoa miten käy. Toki joskus on huono mäihä, eikä toinen olekaan mitä luullut.. mutta jotkut osaa esittää vuosiakin. Ei se aina pitkään katsomalla tilannetta paranna.
Itsellä on nuoruudesta kokemusta yli parin vuoden seurustelusta ja sitten vakiinnuttua mies on muuttunut ihan toiseksi saman katon alla. Nykyisen kanssa mentiin naimisiin alle vuos eka tapaamisesta ja hyvin menee vielä vuosien jälkeenkin! En jaksanut jaaritella ja kytistää vaan otin riskin. Hyvä niin.
Parempi se on kerralla täräyttää ja katsoa miten käy. Toki joskus on huono mäihä, eikä toinen olekaan mitä luullut.. mutta jotkut osaa esittää vuosiakin. Ei se aina pitkään katsomalla tilannetta paranna.
Itsellä on nuoruudesta kokemusta yli parin vuoden seurustelusta ja sitten vakiinnuttua mies on muuttunut ihan toiseksi saman katon alla. Nykyisen kanssa mentiin naimisiin alle vuos eka tapaamisesta ja hyvin menee vielä vuosien jälkeenkin! En jaksanut jaaritella ja kytistää vaan otin riskin. Hyvä niin.
a.p.
Kommentoin nyt vielä, että muutaman viikon ja muutaman vuoden väliin mahtuu kaikenlaista...
Tiedän Suomessa solmittuja järjestettyjä liittoja, tosin yleensä toinen puolisoista ulkomaalainen. Joillain tullut jo 15 vuotta täyteen ja ovat alle 35v. Plus että länsimaissa asuvia länsimaissa syntyneitä ihmisiä, mutta kulttuuritaustaltaan kaukoidästä olevia henkilöitä on paljonkin järjestetyissä liitoissa.
Sinulla ehkä tai minulla tarkoittaako se sitä että niin olisi kaikilla? ...ja mitä sitten?
"vieras"
Jos lapset on mukana kuvioissa, niin mun mielestä pitäis ensin ihan kaikessa rauhassa tutustua ennenkuin lapset vetää mukaan tuoreeseen suhteeseen. Tää on tietty vaan mun mielipide.
Mistä se sitten kertoo, että järjestetty liitto on kestänyt jo 15 vuotta? Tietysti silloin voi ajatella, että liitto on sinänsä onnistunut, jos onnistumisen mittana pidetään sen kestoa. Liiton kesto ei kuitenkaan kerro mitään siitä, kuinka paljon ihmiset tosiasiassa rakastavat toisiaan, kuinka läheisiä ovat, kuinka hyvin sopivat yhteen, jne. Kuten aiemmin kirjoitin, järjestettyihin liittoihin usein asennoidutaan täysin eri tavoin kuin muihin, itse valittuihin ja "itsestään" alkaneisiin liittoihin. Myös hyvän puolison määritelmä lienee tällöin vähän erilainen, eikä esim. mitään sielun sukulaisuutta edes tavoitella, vaan lähinnä sitä, että tulee toimeen "ihan ok" eikä toinen ole mikään hirviö tai sietämätön olento. Kyllähän joissain kulttuureissa moni ajattelee niinkin, että rakastuminen ja rakkaus ovat huono pohja kestävälle liitolle.
a.p.
[QUOTE="vieras";26932548]Jos lapset on mukana kuvioissa, niin mun mielestä pitäis ensin ihan kaikessa rauhassa tutustua ennenkuin lapset vetää mukaan tuoreeseen suhteeseen. Tää on tietty vaan mun mielipide.[/QUOTE]
No just, tämän takiahan minä koko asiaa ylipäätään jäin pohtimaan. Ei voisi vähempää kiinnostaa jos minun kaverini muuttavat uuden miehen kanssa yhteen vaikka kolmen päivän tutustumisen jälkeen, ei ole minulta pois. Mutta tällä naisella on aiemmin ollut vankka periaate, että hän ei esittele tuoreita miesystäviä lapselleen, ei silloinkaan kun on muutaman kuukauden seurustellut. Siksi kummastuttaa äkillinen kelkankääntäminen, kun tarpeeksi ihana mies tulee kuvioihin.
No just, tämän takiahan minä koko asiaa ylipäätään jäin pohtimaan. Ei voisi vähempää kiinnostaa jos minun kaverini muuttavat uuden miehen kanssa yhteen vaikka kolmen päivän tutustumisen jälkeen, ei ole minulta pois. Mutta tällä naisella on aiemmin ollut vankka periaate, että hän ei esittele tuoreita miesystäviä lapselleen, ei silloinkaan kun on muutaman kuukauden seurustellut. Siksi kummastuttaa äkillinen kelkankääntäminen, kun tarpeeksi ihana mies tulee kuvioihin.
No en nyt tiijä... oon siis jutellut länsimaissa asuvien, omillaankin pärjäävien, koulutettujen rikkaiden perheiden tytärten kanssa asiasta. Kuinka molempien toiveet otetaan huomioon kumppania hakiessa ja että se avioliiton alkutaival muistuttaa paljolti seurustelua - pari ei välttämättä edes asu ensin yhdessä, vaan esim. kaksi lääkisopiskelijaa voivat olla sukupuolensa mukaisessa asuntolassa pari ekaa collegevuotta ja sitten yhteiseen kämppään.Alkuperäinen kirjoittaja Mörköäiti;26932564:
Olen myös nähnyt lämpimiä välejä tällaisten vanhempien parien kesken. Mikä pakko olisi viettää aikaa puolison kanssa, kun olisi muutakin tekemistä vapaassa maassa, mutta kun tykkää? Olen nähnyt miten huolestunut puoliso on toisen satutettua itsensä.
Ei se järjestetty osuus tee siitä sen huonompaa. Itse asiassa saattaa olla, että pari hitsautuu paremminkin yhteen kuin länsimaisittain? Ainakaan ei ole sitä epävarmuutta että saako jo laittaa tekstarin ja seurustellaanko tässä jo vai ei. Ei ole kinaa raha-asioista tai vauvan hankkimisesta. Eihän se kaikille varmaan sopisi, mutta turha sitä ajatella että jokainen järjestetty liitto olisi rakkaudeton. Se vain tulee eri tahtiin.
"vieras"
Olen katsonut brittiläistä ohjelmasarjaa Arrange Me A Marriage. http://en.wikipedia.org/wiki/Arrange_Me_a_Marriage
Onko tuttu kenellekään? Vaikka monella tapaa suomalaistenkin kaltaiset britit aluksi suhtautuvat nihkeästi ajatukseen järjestetystä liitosta, tuntuu siinä olevan aimo annos järkeäkin mukana. Tietysti tuo tosi-tv-formaatti on sellainen, mikä voi tökkiä, mutta ajatuksena ei mitenkään mahdoton.
Onko tuttu kenellekään? Vaikka monella tapaa suomalaistenkin kaltaiset britit aluksi suhtautuvat nihkeästi ajatukseen järjestetystä liitosta, tuntuu siinä olevan aimo annos järkeäkin mukana. Tietysti tuo tosi-tv-formaatti on sellainen, mikä voi tökkiä, mutta ajatuksena ei mitenkään mahdoton.
Kummallista se voi olla että luopuu periaatteistaan, mutta ei mahdotonta. Ystävältä kysyisin varmasti suoraan mikä sai mielen muuttumaan. Omasta puolestaan voi päättää miten toimin missäkin tilanteessa, mutta ei muiden, ei puolison, ei ystävän, ei sukulaisten, eikä naapureiden.
Onhan tuo silti ihan eri asia. Ja toisaalta näin länsimaisittain ajateltuna tuntuu tosi oudolta, että miksi sitten niiden vanhempien yleensä pitää olla sotkeutuneita asiaan - yksinkertaisinta olisi kuitenkin se, että nuoret valitsisivat itse itselleen sopivan kumppanin. Eihän ystäviäkään valita siten, että on listattu tärkeitä ominaisuuksia - varsinkin kun niitä ihmissuhteissa tärkeimpiä ei usein edes listojen kautta voi rankata (listassa voi toki lukea ulkonäöstä, koulutuksesta ja poliittisista mielipiteistä, mutta henkilökemiat yms mitataan eri tavoin).
Mitä sitten, jos sinä seurustelunomaisena avioliiton alkuaikana huomaa, ettei se toinen kolahdakaan tai ei henilökemiat ihan natsaa? Voivatko he sitten purkaa avioliiton?
Ei tuossa ole minusta mitään outoa, mutta SILTI tuokaan ei todista sitä, että puoliso olisi yhtä läheinen ja rakas mitä olisi itse valittu kumppani. Kyllähän ihmiset voivat kiintyä kehen tahansa, jonka kanssa jakavat arkensa ja elämänsä, ja huolestua voi vähän etäisemmänkin ihmisen puolesta - eritoten, jos oma arki, elämä ja vaikka toimeentulo ovat riippuvaisia tästä toisesta ihmisestä
Järjestetyissä liitoissa on kyse aika lailla eri asiasta, siksi niitä ei oikein voi ihan täysin verratakaan. Ja useimmiten niihin asennoidutaan täysin eri tavoin, parisuhdekäsityskin voi olla erilainen. Ja ehkä on erilainen jopa käsitys siitä, mitä se rakkaus on... Siinä mielessä saattaa toki "hitsautua kiinni" paremmin, että usein järjestettyjen avioliittojen kulttuureissa avioero ei ole sosiaalisesti erityisen hyväksytty muoto, jolloin liitot kestävät ja kestävät vaikka hammasta purren. Se kesto ei vaan vielä mittaa sitä, kuinka onnellinen tai edes tyydyttävä se liitto on. Kyllähän aiemmin Suomessakin avioliitot olivat pahimmillaan elinkautistuomioita, kun ero ei vaan ollut vaihtoehto.
Mutta mitä tarkoitat sillä, ettei olisi epävarmuutta siitä, saako laittaa tekstarin tai seurustellaanko? Ei käsittääkseni normaalisti esim. suomalaisille ole epäselvää, saako laittaa tekstaria - tämä on vapaa maa, tekstata saa kelle haluaa. Ja tuo seurustelukin - miksei asioista voisi keskustella sen toisen kanssa?
Ja miten niin ei ole kinaa raha-asioista tai vauvan hankkimisesta - luuletko, että järjestetyissä liitoissa ei tule mitään erimielisyyksiä tai ihmiset eivät voisi haluta eri asioita? Enemmänhän noista asioista kinaa tulee juuri avioliitoissa kuin vaikka seurustelusuhteissa. Ja miksi muka näitä erimielisyyksiä olisi enemmän, jos on itse valinnut puolison itselleen?
Keittiönoita
Toiset ovat varovaisempia kuin toiset. Toiset ovat rohkeampia ottamaan riskejä kuin toiset. Rakkaus on tavallaan "positiivinen mielenhäiriö", jossa käsikädessä kaivoon hyppääminenkin tuntuu loistoidealta. Mä olin nuorena rohkelikko ja "rakastuneena" katselin maailmaan ja erityisesti sitä toista ruusunpunaisten lasien läpi. Yleensä myöhemmin huomasin, että kyse olikin ollut vain ihastumisesta ja rakkaudennälästä eikä rakkaudesta. Muutin aikoinaan avoliittoonkin nuoren miehen kanssa, jonka oma äiti varoitti mua pojastaan. Mutta enhän mä uskonut vaan ajattelin, että "anoppi" ei pidä minusta. Vuotta myöhemmin ja kaikki säästöni käytettyäni kaduin, etten ollut uskonut "anoppia".
Lasten jälkeen musta on tullut varovainen. Olen usein sivusta seurannut, miten jotkut ystäväni ovat menneet parisuhteeseen ja nämä puolisot ovat kertoneet uudesta rakkaudestaan asioita, jotka me ko "unelmatyypin" vuosia tai jopa kymmeniä vuosia tunteneet tiesimme täysin hevonpaskaksi. Myöhemmin nämä samat ihmiset ovat itkeneet, miten "unelmatyyppi" olikin niin kovasti muuttunut. Ja me, jotka tunsimme "unelmatyypin" entuudestaan, tiesimme, ettei tyyppi ollut millään tavalla muuttunut vaan oli samanlainen kuin oli ollut aina ennenkin.
Jos joku haluaa ottaa riskin, niin silloin ei voi muuta kuin toivottaa onnea ja toivoa, että suhde kestää. Jos ei kestä, niin sille ei sitten voi mitään.
Lasten jälkeen musta on tullut varovainen. Olen usein sivusta seurannut, miten jotkut ystäväni ovat menneet parisuhteeseen ja nämä puolisot ovat kertoneet uudesta rakkaudestaan asioita, jotka me ko "unelmatyypin" vuosia tai jopa kymmeniä vuosia tunteneet tiesimme täysin hevonpaskaksi. Myöhemmin nämä samat ihmiset ovat itkeneet, miten "unelmatyyppi" olikin niin kovasti muuttunut. Ja me, jotka tunsimme "unelmatyypin" entuudestaan, tiesimme, ettei tyyppi ollut millään tavalla muuttunut vaan oli samanlainen kuin oli ollut aina ennenkin.
Jos joku haluaa ottaa riskin, niin silloin ei voi muuta kuin toivottaa onnea ja toivoa, että suhde kestää. Jos ei kestä, niin sille ei sitten voi mitään.