mitä ajattelette miehistä joilla on lapsia useammalle naiselle?

  • Viestiketjun aloittaja Mestari
  • Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja säpäle;26464668:
Ja minä yhä edelleen ihmettelen, mikä se käyttötarkoitus sille lapselle sitten on tässä tapauksessa. "Omien tarpeiden tyydyttäminen" ei oikein riitä vastaukseksi. Ja mitä ne oikeat ja hyväksyttävät motiivit lasten hankinnalle sitten ovat, jos "omien tarpeiden tyydyttäminen" ei niitä ole.
Lapsia saadaan (jos saadaan) jotta voitaisiin asettua heille kasvualustaksi aikuisuuteen.
Jos siitä saa tyydytystä , tilanne on opitimaalinen.
Jos ei saa, vanhemmuus on rankkaa, mutta useimmat silti selviävät kunnialla.
Jos taas kääntää kuvion niin että tekee lapsista oman tyydytyksensä välineen heidän itseisarvostaan välittämättä, valmiina hylkäämään heodät sitten kun itsestä ei enää mukavalle tunnu, ei mielestäni ole kelvollinen kutsumaan itseään vanhemmaksi.

SAATI sitten jos tuon defektin itsessään tunnistaen on SILTI valmis julistamaan, että "itsestäänselvästi olen lapselleni tärkeämpi kuin potentiaalinen lasta rakastava ja kunniottava vanhempi"!
Silloin kuvio on jo kovin, kovin ruma...
 
Tiedostan toki.
Mutta itsekkyyden nostamista ihanteeksi en hyväksy silti.

Rakkautta EI ole sanoa "tein lapsia jotta saisin niistä tyydytystä ja kun en saanut, heidät hylkäsin tai jos en saa tulen hylkäämään".
Tai no: ehkä se ON yhden sortin rakkautta ; rajatonta itserkkautta...
Ei kuitenkaan mitään mitä itse rakkaudeksi kutsuisin.

Eikä todellakaan mitään, mikä todistaisi sen (keskustelunalun) puolesta että lapsiaan hyväksikäyttävä äiti olisi automaattisesti lapselle Tärkeämpi kuin vaikka rakastava isä.
Ja mistä tässä nyt taas puhutaan?

Kuka on nostanut itsekkyyden ihanteeksi?

Kuka on sanonut, että rakkautta on tuo lihavoitu lause tai että ylipäätään lihavoitu lause pitäisi kenenkään kohdalla paikkaansa?

Ja kuka on sanonut, että lapsiaan hyväksikäyttävä äiti olisi lapselle tärkeämpi kuin rakastava isä?

Nyt meni kaikki kyllä metsään. Toisaalta hyvä, että ne oletukset tulivat tässä nyt kiteytettynä, mutta voisitko ihan oikeasti lukea tästä nämä pari viimeistä sivua uudestaan, näihin kaikkiin löytynee vastaus näistä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja säpäle;26464684:
Öö, eiköhän vanhemman tehtävä ole huolehtia lapsen hyvinvoinnista ja kasvatuksesta. Onhan vanhemmalla paljon enemmän velvollisuuksia lasta kohtaan, kuin lapsella vanhempaansa kohtaan. Tosin lapsella on velvollisuus kunnioittaa kaikkia ihmisiä, myös omia vanhempiaan. Ei ole minusta kohtuutonta tässä maailmassa.

Lapsen tehtävä ei ole elää vanhemmalleen, ei vaikka vanhempi olisi kuinka huolehtinut hönen tarpeistaan sen jälkeen kun olisi hänet maailmaan saattanut.
Kunnioittaminen on ihan eri asia kuin vanhemman käsityksiin mukautuminen silloin kun ne sotivat omia kokemuksia vastaan.

:)
 
Lapsia saadaan (jos saadaan) jotta voitaisiin asettua heille kasvualustaksi aikuisuuteen.
Jos siitä saa tyydytystä , tilanne on opitimaalinen.
Jos ei saa, vanhemmuus on rankkaa, mutta useimmat silti selviävät kunnialla.
Jos taas kääntää kuvion niin että tekee lapsista oman tyydytyksensä välineen heidän itseisarvostaan välittämättä, valmiina hylkäämään heodät sitten kun itsestä ei enää mukavalle tunnu, ei mielestäni ole kelvollinen kutsumaan itseään vanhemmaksi.

SAATI sitten jos tuon defektin itsessään tunnistaen on SILTI valmis julistamaan, että "itsestäänselvästi olen lapselleni tärkeämpi kuin potentiaalinen lasta rakastava ja kunniottava vanhempi"!
Silloin kuvio on jo kovin, kovin ruma...
Ja meinaatko, että Katylina ei esimerkiksi koe mitään vanhemmuuden osa-aluetta ei-mukavaksi ennen kuin hän suunnitellusti hylkää lapsensa tämän tehtyä abortin?

Ja jos tosiaan luulet, että kaikki maailman ihmiset "tekevät" lapsia vain siksi, että he "haluavat asettua heille kasvualustaksi aikuisuuteen", erehdyt. Itse en edes (taaskaan) tajua, mitä tuolla tarkoitat. Eihän lapselle voi asettua kasvualustaksi aikuisuuteen, jos heitä ei edes ole olemassa.
 
Lapsen tehtävä ei ole elää vanhemmalleen, ei vaikka vanhempi olisi kuinka huolehtinut hönen tarpeistaan sen jälkeen kun olisi hänet maailmaan saattanut.
Kunnioittaminen on ihan eri asia kuin vanhemman käsityksiin mukautuminen silloin kun ne sotivat omia kokemuksia vastaan.

:)
Ja onko kukaan sanonutkaan, että lapsen tehtävä on elää vanhemmalleen?!
 
"vieras"
Jos mun lapseni tappaa oman lapsensa, siis syntyneen lapsen, en pääse siitä koskaan yli. Silloin en tee hänelle mitään palvelusta, tosin en oleta hänenkään mielenterveyden sitä kestävän. Et taida ymmärtää, että joku ihminen voi oikeasti sairastua niin henkisesti kuin fyysisestikin niin pahasti, ettei oikeasti voi olla yhtään kenenkään tukena. Se, että elämäni on käytännössä taistelua jo nyt joka päivä on aika vahva osviitta sille, etten selviäisi tuollaisesta. Kaikki muu olisi vielä siedettävää, mutta en kestäisi, jos lapseni tappais oman lapsensa. Se ei tarkoita, ettenkö rakastaisi lastani, se tarkottaisi sitä että sairastuisin. Ja tiedän että jos mieleni sairastuu tarpeeksi pahasti, fyysinen kuntonikin romahtaa ja voin päätyä vegetaariseen tilaan. Sille en voi itse ehdä mitään, siitä on minua näin etukäteenkin jo turha syyttää. Se on sairaan ihmisen elämää. Tunnen omat rajoitteeni ja tiedän että niin todennäköisesti käy, sillä ei ole mitään tekemistä lapseni rakastamisen kanssa.
Tästä ihan sivusta kesken keskustelun- olisit valmis kuolemaan syntymättömän sikiön/lapsen puolesta. Ja toisessa tapauksessa hylkäisit lapsesi, koska pelkäisit sairastuvasi ja kuolevasi muuten? Ettämitättä?
 
[QUOTE="vieras";26464764]Tästä ihan sivusta kesken keskustelun- olisit valmis kuolemaan syntymättömän sikiön/lapsen puolesta. Ja toisessa tapauksessa hylkäisit lapsesi, koska pelkäisit sairastuvasi ja kuolevasi muuten? Ettämitättä?[/QUOTE]

Molemmissa tapaukssa omat tunteet/oma mielihyvä menee lasten edun edelle.
:(
 
[QUOTE="vieras";26464764]Tästä ihan sivusta kesken keskustelun- olisit valmis kuolemaan syntymättömän sikiön/lapsen puolesta. Ja toisessa tapauksessa hylkäisit lapsesi, koska pelkäisit sairastuvasi ja kuolevasi muuten? Ettämitättä?[/QUOTE]

Ei, vaan en pitäisi lapsenlapseni murhanneeseen lapseeni yhteyttä, koska tiedän että sairastuisin. Taino, olen jo valmiiksi sairas, mutta fyysinen ja henkinen terveyteni ei pysyisi enää niissä rajoissa joissa se toistaiseksi on, vaan todennäköisesti joutuisin hoitolaitokseen, mahdollisesti loppu iäkseni. Mikä ei välttämättä olisi kovinkaan pitkä aika.
 
Alkuperäinen kirjoittaja säpäle;26464760:
Ja onko kukaan sanonutkaan, että lapsen tehtävä on elää vanhemmalleen?!
On.
Jos lapsi tehdään tyydyttämään vanhempien tarpeita ja jo lähtökohtaisesti ollaan valmiita hylkäämään lapsi ellei näytä tyydytä, lapsi on tehty "elämään vanhemmilleen".
Se ihan yhtä kuvottavaa kuin tehtäisiin lapsi "varamunuaiseksi" isälleen tms.
 
Molemmissa tapaukssa omat tunteet/oma mielihyvä menee lasten edun edelle.
:(
Haluatko selventää, miten sairas ihminen, joka ei ole sairastunut tarkoituksellisesti, voi laittaa omat tarpeensa lapsensa tarpeen edelle kun joutuu hoitoon eikä kykene siten olemaan edes minkäänlainen tuki lapsensa murhanneelle lapselle?

Ja miten voi laittaa omat mielihyvänsä ja tarpeensa lapsen tarpeiden edelle, jos on valmis kuolemaan lapsensa puolesta sairastuessaan raskaana ollessa?
 
On.
Jos lapsi tehdään tyydyttämään vanhempien tarpeita ja jo lähtökohtaisesti ollaan valmiita hylkäämään lapsi ellei näytä tyydytä, lapsi on tehty "elämään vanhemmilleen".
Se ihan yhtä kuvottavaa kuin tehtäisiin lapsi "varamunuaiseksi" isälleen tms.
Ja edelleenkään et vastannut siihen, mitä ne vanhemman tarpeet sitten ovat, joita lapsi tyydyttää. Oma mielihyvä liittyy käsittääkseni useimmilla lapsien "tekoon".
 
"vieras"
Vanhempi on luotu rakastamaan lapsiaan loppikänsä - ei vain omahyväisesti omassa mielessään vaan myös sanoissa ja teoissa.
Jos siihen ei halua ryhtyä, ei pitäisi ottaa käyttöönsä lastakaan.
Suomessa on aika paljon vanhempia, jotka eivät kykene rakastamaan omia lapsiaan. Tai se rakkaus loppuu jossain vaiheessa.

Joten, älä viitsi jauhaa schaissea.
 
Ja tämä Mummeliisan kanta on minusta outo siitäkin näkökulmasta, että maailmassa on vaikka miten paljon ihmisiä, jotka elävät tiettyjen vanhempien asettamien odotusten mukaan. Opiskelun, ammatin ja puolison suhteen on joissakin kulttuureissa ainakin aika kovia vaatimuksia, joten siinä mielessä tämä ei mielestäni ole edes mitenkään tavatonta, että "lapsi tyydyttää vanhempien tarpeita". Väitätkö siis, että tällaisissa kulttuureissa äidit eivät rakasta lapsiaan?
 
[QUOTE="vieras";26464856]Suomessa on aika paljon vanhempia, jotka eivät kykene rakastamaan omia lapsiaan. Tai se rakkaus loppuu jossain vaiheessa.

Joten, älä viitsi jauhaa schaissea.[/QUOTE]

Tiedän että paljon sellaisia vanhempia on.
Valitettavasti.
Toivoisin ettei olisi vaan toivoisin kaikille lapsille aidosti rakastavat vanhemmat enkä soisi kenenkään sellaisen joka itsestään tuon ennalta tunnistaa, lasta tekevän.

Onko se sitten sitä schaissea...?
 
Alkuperäinen kirjoittaja säpäle;26464875:
Ja tämä Mummeliisan kanta on minusta outo siitäkin näkökulmasta, että maailmassa on vaikka miten paljon ihmisiä, jotka elävät tiettyjen vanhempien asettamien odotusten mukaan. Opiskelun, ammatin ja puolison suhteen on joissakin kulttuureissa ainakin aika kovia vaatimuksia, joten siinä mielessä tämä ei mielestäni ole edes mitenkään tavatonta, että "lapsi tyydyttää vanhempien tarpeita". Väitätkö siis, että tällaisissa kulttuureissa äidit eivät rakasta lapsiaan?
Vanhempi jonka "rakkaus" on kiinni siitä missä määrin lapsi täyttää hänen ennakko-odotuksensa, ei rakasta lasta. Tämä ei toki sulje pois sitä etteikö ennakko-odotuksia olisi. Kaikilla kai on.
Aidolla vanhemmalla oma mahdollinen pettymys ei kuitenkaan johda hylkäämiseen.
 
Tiedän että paljon sellaisia vanhempia on.
Valitettavasti.
Toivoisin ettei olisi vaan toivoisin kaikille lapsille aidosti rakastavat vanhemmat enkä soisi kenenkään sellaisen joka itsestään tuon ennalta tunnistaa, lasta tekevän.

Onko se sitten sitä schaissea...?
Minusta Katylina ainakin on pariinkin otteeseen tässä ketjussa jo sanonut, että rakkaus ei häviä, vaan hylkääminen johtuu hänen omasta heikkoudestaan. Mutta sinä olet nyt itsepäisesti päättänyt, että tätä ei lasketa oikeaksi rakkaudeksi, joten niinhän sen täytyy olla.

Näihin tunnelmiin taas päädyttiin, tämän suvaitsevan ja lempeän keskustelukumppanin kanssa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja säpäle;26464907:
Minusta Katylina ainakin on pariinkin otteeseen tässä ketjussa jo sanonut, että rakkaus ei häviä, vaan hylkääminen johtuu hänen omasta heikkoudestaan. Mutta sinä olet nyt itsepäisesti päättänyt, että tätä ei lasketa oikeaksi rakkaudeksi, joten niinhän sen täytyy olla.

Näihin tunnelmiin taas päädyttiin, tämän suvaitsevan ja lempeän keskustelukumppanin kanssa.
Katylin sanonut, että on tehnyt ja on yhä tekemässä lapsia täysin tietoisena siitä, että tulee hylkäämään nämä elleivät täytä hänen kriteerejään.

Jollekin toiselle hylkäämisen syy voisi olla vaikka lievä vamma tai ääritapauksessa vaikkapa vääränväriset silmät, lyhyt/pitkäkasvuisuus tms.
Katylle mahdollinen hylkäyksen aiheuttava vamma on ristiriita hänen moraalikäsitystensä kanssa.

Kummankaan edellämainitun hylkäystaipumuksen omaavan en toivoisi koskaan lasta tekevän. ETENKÄÄN jos moisen defektin itsestään ennalta tunnistaa.

Lasta ei tulisi tehdä ellei ole valmis rakastamaan (myös teoissa, eikä vain omahyväisesti itsekseen mutisten, että "rakastanhan minä toki, koska oeln äiti ja sellaisena maailman tärkein") häntä itseään hänenä itsenään.
Se minun näkökantani.

Jonkun toisen voi olla - ketjun perusteella - että lapsen saa toki tehdä ja sitten katsoa tyydyttääkö se vanhempansa tarpeet ja jos ei , niin voi vapaasti hylätä.
 
Viimeksi muokattu:
Katylin sanonut, että on tehnyt ja on yhä tekemässä lapsia täysin tietoisena siitä, että tulee hylkäämään nämä elleivät täytä hänen kriteerejään.

Jollekin toiselle hylkäämisen syy voisi olla vaikka lievä vamma tai ääritapauksessa vaikkapa vääränväriset silmät, lyhyt/pitkäkasvuisuus tms.
Katylle mahdollinen hylkäyksen aiheuttava vamma on ristiriita hänen moraalikäsitystensä kanssa.

Kummankaan edellämainitun hylkäystaipumuksen omaavan en toivoisi koskaan lasta tekevän. ETENKÄÄN jos moisen defektin itsestään ennalta tunnistaa.

Lasta ei tulisi tehdä ellei ole valmis rakastamaan (myös teoissa, eikä vain omahyväisesti itsekseen mutisten, että "rakastanhan minä toki, koska oeln äiti ja sellaisena maailman tärkein") häntä itseään hänenä itsenään.
Se minun näkökantani.

Jonkun toisen voi olla - ketjun perusteella - että lapsen saa toki tehdä ja sitten katsoa tyydyttääkö se vanhempansa tarpeet ja jos ei , niin voi vapaasti hylätä.
Ensinnäkin, ensimmäinen lapseni oli täysin vahinko enkä ollut muodostanut käsitystäni abortista silloin vielä. Hyvä kun tiesin mikä se oli.

Toiseksi, kyllä, minun olisi vaikea olla lapseni seurassa jos hän olisi abortin tehnyt. Mutten pidä mahdottomana välien korjaantumista jossain määrin, joskus. Kuten totesin, mitä en tiedä, se ei satuta. Eli ensi kädessä en välttämättä haluaisi edes koko asiaa tietää, ylipäätään jos kyseessä on täysi-ikäinen ihminen, asia ei välttämättä kuulu minulle. Jos lapseni sen päättää kertoa, hän tietää etten tule ottamaan sitä hyvin koska mielestäni hän on kuitenkin murhannut lapsenlapseni.

Sen sijaan, jos lapseni on murhannut jo syntyneen lapsenlapseni, uskon tunnereaktion olevan kuitenkin niin paljon suurempi, etten tule sitä kestämään. Sinun on ehkä hyvin vaikea käsittää sitä, mutta olen hyvin monisairas jo nyt ja jos lapseni tekisi niin vaikka 20 vuoden päästä, en todellakaan olisi välttämättä kovinkaan hyvässä kunnossa. Sairauksieni lista on jo nyt todella pitkä ja lääkärit sitä aikovat lähinnä täydentää, joten en oleta elämäni kovin auvoisaa olevan muutenkaan.

Vammojen sun muiden syiden vuoksi en koskaan hylkäsii lastani. Pyrin auttamaan lastani viimeiseen asti, mutta ikävä kyllä edes äiti ei ole kaikki voipa. Eniten toivon, etten koskaan joudu sellaiseen tilanteeseen, että joutuisin todenteolla miettimään suhtautumistani lapsiini. Sen vain tiedän, että murha on murha eikä siitä mihinkään pääse. Pahinpana juurikin lapsenlapseni kuolema.

Tunnistan itsessäni sairauksia, joiden tiedän tekevän itsestäni heikomman kuin mahdollisesti täysin terveenä olisin. Näin ollen osaan kuvitella jonkunsorttisesti reaktiotanikin. Harmi, jos pidät sitä huonon äitiyden merkkinä,itse pidän itsetuntemustani lähinnä vahvuutena, koska pystyn varautumaan useampiin asioihin siten.

En myöskään mutise itselleni, en sentään niin hullu ole. En myöskään pidä itseäni millään kunniapallilla ja jakele itselleni oodeja ja palkintoja. Se, ettet pidä itseäsi tärkeinpänä ihmisenä lapsillesi, on sinun näkökulmasi. Minulla on vain yksi lapsi ja uskon olevani hänelle tärkein. Kuka muukaan hänelle voisi tässä elämäntilanteessa tärkeämpi olla? Saati ylipäätään, lapseni pääasiallisena kasvattajana voisin pitkälti olettaa olevani se tärkein, ainakin huomattavan pitkän aikaa. Ikuisuudesta en sentään ole koskaan puhunut.
 
Katylin sanonut, että on tehnyt ja on yhä tekemässä lapsia täysin tietoisena siitä, että tulee hylkäämään nämä elleivät täytä hänen kriteerejään.

Jollekin toiselle hylkäämisen syy voisi olla vaikka lievä vamma tai ääritapauksessa vaikkapa vääränväriset silmät, lyhyt/pitkäkasvuisuus tms.
Katylle mahdollinen hylkäyksen aiheuttava vamma on ristiriita hänen moraalikäsitystensä kanssa.

Kummankaan edellämainitun hylkäystaipumuksen omaavan en toivoisi koskaan lasta tekevän. ETENKÄÄN jos moisen defektin itsestään ennalta tunnistaa.

Lasta ei tulisi tehdä ellei ole valmis rakastamaan (myös teoissa, eikä vain omahyväisesti itsekseen mutisten, että "rakastanhan minä toki, koska oeln äiti ja sellaisena maailman tärkein") häntä itseään hänenä itsenään.
Se minun näkökantani.

Jonkun toisen voi olla - ketjun perusteella - että lapsen saa toki tehdä ja sitten katsoa tyydyttääkö se vanhempansa tarpeet ja jos ei , niin voi vapaasti hylätä.
Edelleenkään en käsitä, miten pystyt ohittamaan sen moneen kertaan sanotun seikan, että vaikka jostain syystä lapsi joskus hylätään, se ei tarkoita sitä, että lasta lakattaisiin rakastamasta samalla sekunnilla.

Sinulla taitaa olla jotenkin ehdoton ja ihan oma määritelmä rakkaudelle. Minä käsitän rakkauden vähän laajemmin. Se on tunne, jossa ei ole ehtoja tyyliin "jos teet x, et oikeasti rakasta". Hyvin vaikeaa on esimerkiksi yhdistää esimerkiksi perheväkivaltaa tms rakkauteen, mutta en minä noin ehdottomasti kuin sinä menisi sanomaan, että jos joku hakkaa lastaan, hän ei aidosti ole koskaan rakastanut lastaan. Eri asia on sitten, onko se oikein tai väärin, mutta en minä sen perusteella menisi toisten rakkauden aitoutta määrittelemään.
 
Vastasin viestissä nro 201.
Eli se lapsen oleminen tarpeiden tyydytyksen välineenä ja tähän perustuva rakkaudettomuus tulee ilmi siinä vaiheessa, kun lapsi hylätään. Jotenkin ajattelisin, että jos lastaan ei missään vaiheessa aidosti rakasta, se näkyisi monessa muussakin asiassa, koko sen yhteiselon aikana. Eihän näin ollen kukaan pysty sanomaan, rakastaako lastaan aidosti, kun ei koskaan tiedä, millaisia tilanteita elämä tielleen tuo ja jos vaikka lapsensa joutuisikin jostain syystä hylkäämään.

En tajua, miten väännät tämän asian koko ajan niin, että siinä vaiheessa, kun sitä lasta "tehdään", laadittaisiin joku järjettömän pitkä lista odotuksista ja tehtävistä, jotka lapsen tulee täyttää ja sitten kun lapsi syntyy, odotetaan malttamattomana sitä, että lapsi tekee jotain mikä ei vastaa näitä odotuksia ja lapsi voidaan sen nojalla hylätä. Katylinallahan oli kyse käsittääkseni yksittäisestä asiasta ja tulevaisuuden realiteettien pohdinnasta, eikä mistään toivomuslistasta, joka lapsen toivotaan täyttävän.
 
"Jorma"
Tässä oma esimerkkini miksi minulla on kaksi lasta kahden eri naisen kanssa ja olen eronnut molemmista. Ehkä tämä esimerkki osoittaa, että kyseessä ei ole aina huono mies.
Ensimmäisen lapsi minulla on ensimmäisen pitkäaikaisen tyttöystäväni kanssa. Olimme jo eronneet, kun hän ilmoitti olevansa raskaana. Ehdotin aborttia, mutta hän ei siihen suostunut. Tuli raskaaksi vaikka hänen piti käyttää e-pillereitä (ehkä käytti ehkä ei, mutta minulle hän sanoi käyttäneensä). Olimme seurustelleet 4v.
Toinen lapsi syntyi 3vuoden seurustelun jälkeen uudelle naiselle. Tämä lapsi tuli yhteisestä päätöksestä ja oli toivottu. Menimme naimisiin, vaimo petti ja erosimme.
Nyt minulla on siis kaksi lasta kahdelle eri naiselle. Mutta en pidä elämänhallintaani mitenkään huonona, tuuria ehkä.
 

Yhteistyössä