mitä ajattelette miehistä joilla on lapsia useammalle naiselle?

Jos lapsi on pelkkä väline, joka hylätään välinearvonsa menetettyään, kyse ei ole rakkaudesta. Rakkaus, toisin kuin leikki, kestää vastoinkäymisetkin. JOPA sen jos tarjolla vain niitä hamaan tulevaisuuteen.
Niin yksinkertaista se on.

Mikä ihmeen väline?! Kuka on sanonut, että rakkaus loppuisi siihen hylkäämiseen? Se asia vain voi olla sellainen, että sitä ei osata/haluta/pystytä käsittelemään.

 

Minusta kyllä lapsen "hylkääminen" voi joskus olla jopa rakkaudenteko. Jos tietää, ettei kykene lapsestaan huolehtimaan, mutta haluaa silti synnyttää sen ja antaa adoptoitavaksi, en osaa pitää tekoa täysin tuomittavana. On monia tilanteita, joissa lapsen etu vaatii lapsesta luopumista. Lapsi saa silloin toivottavasti rakastavan kodin jostain muualta vaikka menettääkin biologiset vanhempansa. Tämä siis Mummeliisalle.

 

Minusta kyllä lapsen "hylkääminen" voi joskus olla jopa rakkaudenteko. Jos tietää, ettei kykene lapsestaan huolehtimaan, mutta haluaa silti synnyttää sen ja antaa adoptoitavaksi, en osaa pitää tekoa täysin tuomittavana. On monia tilanteita, joissa lapsen etu vaatii lapsesta luopumista. Lapsi saa silloin toivottavasti rakastavan kodin jostain muualta vaikka menettääkin biologiset vanhempansa. Tämä siis Mummeliisalle.

Näinpä. Ja tuli myös mieleen esimerkiksi sotalapset. Ihan oikeastiko Mummeliisa on sitä mieltä, että nämä hylkäämiset tarkoittivat sitä, että äidit eivät ole rakastaneet lapsiaan ja että heidän suhteensa on ollut vain pinnallista leikkiä?

 

Ja tuosta käsien pesemisestä vielä tuli mieleeni sellainen, että jotenkin jännästi ajattelet kuitenkin omaa kasvatustasi ja sen epäonnistumista ja ajattelet, että omat kätesi ovat myös tahratut, vaikka se oma lapsi on tehnyt virheen. Kuitenkin toisaalta tuomitset sen äiti-lapsi-leikin, jossa on tietyt säännöt ja odotukset.

Eli toisaalta koet olevasi vastuussa oman lapsesi tekemisistä, mutta kuitenkin on sinusta sairasta elää elämää sen lapsen kautta ja pettyä tämän epäonnistumisista.

Tietenkin miettisin loppuikäni niin perimää kuin kasvatustakin jos lapsestani tulisi vaikka sarjamurhaaja - saati sitten jos hän päätyisi raiskattuna tai vaikka elinkelvottoman sikiön aborttiin.
Miettisin mikä meni oikein ja mikä meni väärin.
Lapsestani en kuitenkaan ikinä pääsisi tai edes tahtoisi eroon.

En osaa edes kuvitella "hylkäämistä". Vanhemmuus on minun mielessäni jotain mihin sitoudutaan loppuiäkseen - eikä todellakaan vain siksi aikaa, kun lapsi "tyydyttää".

Katyn vanhemmuuskäsitys on hyvin erilainen.
Hän katsoo että on lapselleen tärkein maailmassa
(itsestäänselvästi tärkeämpi kuin esim. isä - tätä minä en ole eli en koe että äitiys on minäminäjuttu vaan Lapsi on itsesään aidosti arvokkaana ja merkittävänä yksilönä alusta asti oikeutettu tasaveroisesti niin äidin kuin isänkin kuin muidenkin läheisten rakkauteen)
ja samaan aikaan kokee, että lapsi on kelvollinen lapsekseen vain niin pitkän aikaa kun täyttää äitinsä tarpeet.
Jos lapsi tässä epäonnistuu, niin hänet hykätään (vaikka äidin "rakkaus" toki jatkuu, mutta ei teoissa, sanoissa, eikä missään alpsen elämässä - eli vain ns. "äidin" mielessä, koska hän mielestään "rakastaa" aidosti".)

Minun mielestäni tuollaisessa lapsen hyväksikäytössä ei ole kysymys sen kummemmin vanhemmuudesta kuin rakkaudestakaan.
Itse mielllän kummallekin termille aivan erilaisen sisällön.

 

Näinpä. Ja tuli myös mieleen esimerkiksi sotalapset. Ihan oikeastiko Mummeliisa on sitä mieltä, että nämä hylkäämiset tarkoittivat sitä, että äidit eivät ole rakastaneet lapsiaan ja että heidän suhteensa on ollut vain pinnallista leikkiä?

Ei todellakaan.
Mutta sotalasten äidit eivät tainneet kuvitellakaan että äitiytensä oli lapsille näiden henkeä ja elämää, saati hyvinvointiaan, isompi juttu?
Silloin ei Tärkeimmäksi päästetty vain isää vaan jopa ventovieraat toisesta maasta.

 

Tietenkin miettisin loppuikäni niin perimää kuin kasvatustakin jos lapsestani tulisi vaikka sarjamurhaaja - saati sitten jos hän päätyisi raiskattuna tai vaikka elinkelvottoman sikiön aborttiin.
Miettisin mikä meni oikein ja mikä meni väärin.
Lapsestani en kuitenkaan ikinä pääsisi tai edes tahtoisi eroon.

En osaa edes kuvitella "hylkäämistä". Vanhemmuus on minun mielessäni jotain mihin sitoudutaan loppuiäkseen - eikä todellakaan vain siksi aikaa, kun lapsi "tyydyttää".

Katyn vanhemmuuskäsitys on hyvin erilainen.
Hän katsoo että on lapselleen tärkein maailmassa
(itsestäänselvästi tärkeämpi kuin esim. isä - tätä minä en ole eli en koe että äitiys on minäminäjuttu vaan Lapsi on itsesään aidosti arvokkaana ja merkittävänä yksilönä alusta asti oikeutettu tasaveroisesti niin äidin kuin isänkin kuin muidenkin läheisten rakkauteen)
ja samaan aikaan kokee, että lapsi on kelvollinen lapsekseen vain niin pitkän aikaa kun täyttää äitinsä tarpeet. Jos lapsi tässä epäonnistuu, niin hänet hykätään (vaikka äidin "rakkaus" toki jatkuu, mutta ei teoissa, sanoissa, eikä missään alpsen elämässä - eli vain ns. "äidin" mielessä, koska hän mielestään "rakastaa" aidosti".)

Minun mielestäni tuollaisessa lapsen hyväksikäytössä ei ole kysymys sen kummemmin vanhemmuudesta kuin rakkaudestakaan.
Itse mielllän kummallekin termille aivan erilaisen sisällön.

Tuossa taidat vetää vähän mutkia suoriksi. Onko Katy kirjoittanut pitkänkin listan näistä tarpeistaan, jotka toivoo lapsensa tyydyttävän? Eikö tässä ollut nyt kyse yksittäisestä asiasta, jonka Katylina kokee merkittäväksi. Ei mielestäni ole mitenkään kohtuuton "toivomus" lapselle, että hän ei aborttia tekisi (en tiedä tästä mielipiteestä enempää, joten ei tehdä tästä nyt aborttikeskustelua). Saat tuon jälleen kuulostamaan siltä, että lapsi elää aamusta iltaan pelkästään äidin käskyttämänä ja häntä palvelemassa.

 

Mikä ihmeen väline?! Kuka on sanonut, että rakkaus loppuisi siihen hylkäämiseen? Se asia vain voi olla sellainen, että sitä ei osata/haluta/pystytä käsittelemään.

Minä sanoisin että sellainen ihminen joka ensiksi Julistaa Itsensä lapselleen kaikkein Tärkeimmäksi ja seuraavaksi listaa reunaehdot sille milloin ko.Tärkein omista rajoitteistaan katsoen voi mielivaltaisesti lapsensa hylätä, puhuu jostain ihan muusta kuin rakkaudesta.

Ellei siis "rakkaudella" tarkoiteta jotain muuta kuin kaikenkattavaa sitoutumista lasta kohtaan...?

Jos "rakkaus" on ylenpalttista ihastumista omiin tunteisiinsa ja mielihyvää, jota "äiti" lapsesta saa niin kauan kuin lapsi täyttää tarpeet eikä osoittaudu "pettymykseksi", niin termin sisältö jotain ihan muuta kuin mitä itse termillä käsitän.

 

Ei toki.
Jatkaisin rakastamista ja nimenomaan teoilla rakastamista aikani loppuun asti.
Itsensä tappaminen on negatiivisten narsistien juttu - niiden joiden mielestä heidän potentiaalinen paha olonsa on Maailman Tärkein Asia.

Oikeastaan taitavat ainakin osin olla noita samoja, jotka "leikkirakastavat, kunnes leikkirakastetut eivät enää tyydytä"- ihmisiä?

Tässäkin olen aika eri linjoilla. Minusta itsemurha on surullinen ja kamala asia, mutta en näe itsemurhan tehnyttä narsistina vaan uhrina. Ihmisenä, joka ei vain enää jaksanut.

 

Ei todellakaan.
Mutta sotalasten äidit eivät tainneet kuvitellakaan että äitiytensä oli lapsille näiden henkeä ja elämää, saati hyvinvointiaan, isompi juttu?
Silloin ei Tärkeimmäksi päästetty vain isää vaan jopa ventovieraat toisesta maasta.

No tuo on jälleen vähän huono aasinsilta. Tuskin nuokaan äidit olisivat ilman sotatilaa sitä lastaan noin vain vieraille luovuttaneet ja isät nyt varmaankin oli tuolloin aika etäisiä (voin toki olla väärässäkin).

 

Tietenkin miettisin loppuikäni niin perimää kuin kasvatustakin jos lapsestani tulisi vaikka sarjamurhaaja - saati sitten jos hän päätyisi raiskattuna tai vaikka elinkelvottoman sikiön aborttiin.
Miettisin mikä meni oikein ja mikä meni väärin.
Lapsestani en kuitenkaan ikinä pääsisi tai edes tahtoisi eroon.

En osaa edes kuvitella "hylkäämistä". Vanhemmuus on minun mielessäni jotain mihin sitoudutaan loppuiäkseen - eikä todellakaan vain siksi aikaa, kun lapsi "tyydyttää".

Katyn vanhemmuuskäsitys on hyvin erilainen.
Hän katsoo että on lapselleen tärkein maailmassa
(itsestäänselvästi tärkeämpi kuin esim. isä - tätä minä en ole eli en koe että äitiys on minäminäjuttu vaan Lapsi on itsesään aidosti arvokkaana ja merkittävänä yksilönä alusta asti oikeutettu tasaveroisesti niin äidin kuin isänkin kuin muidenkin läheisten rakkauteen)
ja samaan aikaan kokee, että lapsi on kelvollinen lapsekseen vain niin pitkän aikaa kun täyttää äitinsä tarpeet.
Jos lapsi tässä epäonnistuu, niin hänet hykätään (vaikka äidin "rakkaus" toki jatkuu, mutta ei teoissa, sanoissa, eikä missään alpsen elämässä - eli vain ns. "äidin" mielessä, koska hän mielestään "rakastaa" aidosti".)

Minun mielestäni tuollaisessa lapsen hyväksikäytössä ei ole kysymys sen kummemmin vanhemmuudesta kuin rakkaudestakaan.
Itse mielllän kummallekin termille aivan erilaisen sisällön.

Mä pidän itseäni tärkeinpänä tällä hetkellä. Tilanne muuttunee esim. kun lapseni saa oman lapsen, jonka tietenkin tulee olla se kaikkein tärkein. Sen sijaan uskon, että niin isä kuin äitikin kykenevät rakastamaan lasta yhtä paljon. Valintatilanteessa vain uskoisin, että vaaka kallistuisi useammin äitiin kuin isään.

Lapseni ei tarvitse täyttää mitään tarpeitani, on minun tehtäväni täyttää hänen tarpeensa. Se, ettet pidä rakkauttani aitona, koska en usko että voisin olla lapseni lähellä jos hän tappaisi lapsenlapseni, on minulle se ja sama. Selkeästi et kykene ymmärtämään näkökulmaani asiasta. En menetä rakkauttani lapseeni edes tuossa tilanteessa, mutta rakkauskaan ei välttämättä kykene pitämään ihmistä järjissään niin raa'assa tilanteessa. Luulisi sinun ymmärtävän, kuinka vaikeaa on menettää lapsen lapsi, olethan kokenut sen. Ja siihen kun lisäisi, että oma äiti olisi sen lapsen tappanut niin tuskan moninkertaistuminen voisi olla hyvinkin liikaa. Ihmistä ei ole luotu kestämään kaikkea kuitenkaan.

 

Tuossa taidat vetää vähän mutkia suoriksi. Onko Katy kirjoittanut pitkänkin listan näistä tarpeistaan, jotka toivoo lapsensa tyydyttävän? Eikö tässä ollut nyt kyse yksittäisestä asiasta, jonka Katylina kokee merkittäväksi. Ei mielestäni ole mitenkään kohtuuton "toivomus" lapselle, että hän ei aborttia tekisi (en tiedä tästä mielipiteestä enempää, joten ei tehdä tästä nyt aborttikeskustelua). Saat tuon jälleen kuulostamaan siltä, että lapsi elää aamusta iltaan pelkästään äidin käskyttämänä ja häntä palvelemassa.

Ei toki.
Minäkään en toivoisi kenenkään lapseni koskaan joutuvan aborttiin.
Se sotisi kaikkia arvojani, tunteitani ja persoonaani vastaan.

Mutta tiedän ihan satavarmasti että yhtään lapsistani en hylkäisi vain siksi, että eivät täytä tarpeitani. He EIVÄT ole lelujani minua varten. He ovat ihan omia ihmisiään joilla oma tarinansa ja siinä tarinassa minun ei kuulu näytellä pääosaa.
JOS teen(kun tein) lapsia, sitoudun(sitouduin( heihin vähintäänkin yhtä tiukasti kuin puolisoon - niin myötä kuin vastoinkäymisiinkin eikä todellakaan "vain niin kauan kuin hyvälle itsestäni tuntuu."

Eri perusasenne kumpaankin?

 

Minä sanoisin että sellainen ihminen joka ensiksi Julistaa Itsensä lapselleen kaikkein Tärkeimmäksi ja seuraavaksi listaa reunaehdot sille milloin ko.Tärkein omista rajoitteistaan katsoen voi mielivaltaisesti lapsensa hylätä, puhuu jostain ihan muusta kuin rakkaudesta.

Ellei siis "rakkaudella" tarkoiteta jotain muuta kuin kaikenkattavaa sitoutumista lasta kohtaan...?

Jos "rakkaus" on ylenpalttista ihastumista omiin tunteisiinsa ja mielihyvää, jota "äiti" lapsesta saa niin kauan kuin lapsi täyttää tarpeet eikä osoittaudu "pettymykseksi", niin termin sisältö jotain ihan muuta kuin mitä itse termillä käsitän.

Miten niin mielivaltaisesti? Jälleen saat tuon kuulostamaan siltä, että hullu äiti kaiket päivät latelee sääntöjä ja yhtenä päivänä ilmoittaa, että nyt muuten lähdet kälppimään, olet rikkonut sääntöä, jonka juuri keksin.

 

Riippuu hyvin paljon taustoista. Jos lapsistaan huolehtii niin en epäonnesta rakkaudessa tuomitsisi. Mutta ne miehet ja melkeinpä vielä pojatkin jotka siittää koko ajan lisää lapsia maailman vaikka aikaisempiakaan ei pysty elättämään ja joitten elämässä ei edes halua olla pidän aika luusereina. Rakastavat ja huolehtivat isät sen sijaan eivät eroa muistakaan isistä.

 

Ei toki.
Minäkään en toivoisi kenenkään lapseni koskaan joutuvan aborttiin.
Se sotisi kaikkia arvojani, tunteitani ja persoonaani vastaan.

Mutta tiedän ihan satavarmasti että yhtään lapsistani en hylkäisi vain siksi, että eivät täytä tarpeitani. He EIVÄT ole lelujani minua varten. He ovat ihan omia ihmisiään joilla oma tarinansa ja siinä tarinassa minun ei kuulu näytellä pääosaa.
JOS teen(kun tein) lapsia, sitoudun(sitouduin( heihin vähintäänkin yhtä tiukasti kuin puolisoon - niin myötä kuin vastoinkäymisiinkin eikä todellakaan "vain niin kauan kuin hyvälle itsestäni tuntuu."

Eri perusasenne kumpaankin?

Ja taas: mikä ihmeen tarve? Ei minun tarpeitani ole tälläkään hetkellä tyydyttämässä yksikään ihminen, mutta ei se tarkoita sitä, etteivät he voi minua syvästi loukata tai etten voisi heihin pettyä. Minä en vieläkään tajua tuota tarve-juttua?

 

Ihmistä ei ole luotu kestämään kaikkea kuitenkaan.

Vanhempi on luotu rakastamaan lapsiaan loppikänsä - ei vain omahyväisesti omassa mielessään vaan myös sanoissa ja teoissa.
Jos siihen ei halua ryhtyä, ei pitäisi ottaa käyttöönsä lastakaan.

 

Vanhempi on luotu rakastamaan lapsiaan loppikänsä - ei vain omahyväisesti omassa mielessään vaan myös sanoissa ja teoissa.
Jos siihen ei halua ryhtyä, ei pitäisi ottaa käyttöönsä lastakaan.

Lapsi käyttöön? Kuka tässä nyt ajattelee lasta välineenä?

 

Mummeliisa: etkö hyväksy/tiedosta sitä seikkaa, että kaikki ihmiset eivät ole yhtä vahvoja? Heikkous ei ole pahuutta. Kaikkien mielenterveys ei kerta kaikkiaan kestä yhtä suurta kuormitusta. Näin ollen esim. itsemurhaan päätyvä äiti on hyvinkin voinut lapsiaan aidosti rakastaa vaikkei jaksaisikaan enää elää.

 

Ja taas: mikä ihmeen tarve? Ei minun tarpeitani ole tälläkään hetkellä tyydyttämässä yksikään ihminen, mutta ei se tarkoita sitä, etteivät he voi minua syvästi loukata tai etten voisi heihin pettyä. Minä en vieläkään tajua tuota tarve-juttua?

Pettyä ja loukkaantua toki voi
Sen sijaan lapsen hyläkääminen sen vuoksi että pettyy tai loukkaantuu, tarkoittaa sutä että asettaa tunteensa lapsen edelle.
Äidit ja isät eivät ole niin Tärkeitä, että moinen olisi oikeutettua.
Ei edes silloin kun ovat omahyväisesti Itse Julistaneet Itsensä lapsen Tärkeimmiksi ihmisiski.

 

Vanhempi on luotu rakastamaan lapsiaan loppikänsä - ei vain omahyväisesti omassa mielessään vaan myös sanoissa ja teoissa.
Jos siihen ei halua ryhtyä, ei pitäisi ottaa käyttöönsä lastakaan.

Edelleenkään en ole sanonut, ettenkö rakastaisi lastani ikuisesti. Rakkaus lapseen ei sammu koskaan. Se ei todellakaan ole sama asia kuin se, ettei mielenterveyteni kestäisi lapsenlapseni kuolemaa oman äitinsä käden kautta. Ei se tarkoita ettenkö silti rakastaisi lastani.

Sen lisäksi en ole kyllä ottanut lastani käyttööni, lapseni ei ole palvelijani tai koneeni. Lapseni on jälkeläiseni ja on minun tehtäväni tällä hetkellä palvella häntä ja täyttää hänen tarpeitaan.

 

Lapsi käyttöön? Kuka tässä nyt ajattelee lasta välineenä?

Nimenomaan se ihminen joka kokee oikeudekseen lopettaa lapsensa rakastamisen (paitsi omassa mielessään myös sanoissa ja teoissa) silloin kun lapsi ei enää tyydytä. Sellainen on "ottanut lapsen käyttöönsä" sen sijaan että olisi asettunut äidiksi lapselleen.

 

Edelleenkään en ole sanonut, ettenkö rakastaisi lastani ikuisesti. Rakkaus lapseen ei sammu koskaan. Se ei todellakaan ole sama asia kuin se, ettei mielenterveyteni kestäisi lapsenlapseni kuolemaa oman äitinsä käden kautta. Ei se tarkoita ettenkö silti rakastaisi lastani.

Sen lisäksi en ole kyllä ottanut lastani käyttööni, lapseni ei ole palvelijani tai koneeni. Lapseni on jälkeläiseni ja on minun tehtäväni tällä hetkellä palvella häntä ja täyttää hänen tarpeitaan.

Lapsesi tehtävä on elää sinun moraalitarpeitasi tyydyttävästi tai muuten hylkäät hänet?
Millä lailla sinä tuossa asetut hänelle palvelukseen?

 

Nimenomaan se ihminen joka kokee oikeudekseen lopettaa lapsensa rakastamisen (paitsi omassa mielessään myös sanoissa ja teoissa) silloin kun lapsi ei enää tyydytä. Sellainen on "ottanut lapsen käyttöönsä" sen sijaan että olisi asettunut äidiksi lapselleen.

Ja minä yhä edelleen ihmettelen, mikä se käyttötarkoitus sille lapselle sitten on tässä tapauksessa. "Omien tarpeiden tyydyttäminen" ei oikein riitä vastaukseksi. Ja mitä ne oikeat ja hyväksyttävät motiivit lasten hankinnalle sitten ovat, jos "omien tarpeiden tyydyttäminen" ei niitä ole.

 

Mummeliisa: etkö hyväksy/tiedosta sitä seikkaa, että kaikki ihmiset eivät ole yhtä vahvoja? Heikkous ei ole pahuutta. Kaikkien mielenterveys ei kerta kaikkiaan kestä yhtä suurta kuormitusta. Näin ollen esim. itsemurhaan päätyvä äiti on hyvinkin voinut lapsiaan aidosti rakastaa vaikkei jaksaisikaan enää elää.

Tiedostan toki.
Mutta itsekkyyden nostamista ihanteeksi en hyväksy silti.

Rakkautta EI ole sanoa "tein lapsia jotta saisin niistä tyydytystä ja kun en saanut, heidät hylkäsin tai jos en saa tulen hylkäämään".
Tai no: ehkä se ON yhden sortin rakkautta ; rajatonta itserkkautta...
Ei kuitenkaan mitään mitä itse rakkaudeksi kutsuisin.

Eikä todellakaan mitään, mikä todistaisi sen (keskustelunalun) puolesta että lapsiaan hyväksikäyttävä äiti olisi automaattisesti lapselle Tärkeämpi kuin vaikka rakastava isä.

 

Lapsesi tehtävä on elää sinun moraalitarpeitasi tyydyttävästi tai muuten hylkäät hänet?
Millä lailla sinä tuossa asetut hänelle palvelukseen?

Öö, eiköhän vanhemman tehtävä ole huolehtia lapsen hyvinvoinnista ja kasvatuksesta. Onhan vanhemmalla paljon enemmän velvollisuuksia lasta kohtaan, kuin lapsella vanhempaansa kohtaan. Tosin lapsella on velvollisuus kunnioittaa kaikkia ihmisiä, myös omia vanhempiaan. Ei ole minusta kohtuutonta tässä maailmassa.

 

Lapsesi tehtävä on elää sinun moraalitarpeitasi tyydyttävästi tai muuten hylkäät hänet?
Millä lailla sinä tuossa asetut hänelle palvelukseen?

Jos mun lapseni tappaa oman lapsensa, siis syntyneen lapsen, en pääse siitä koskaan yli. Silloin en tee hänelle mitään palvelusta, tosin en oleta hänenkään mielenterveyden sitä kestävän. Et taida ymmärtää, että joku ihminen voi oikeasti sairastua niin henkisesti kuin fyysisestikin niin pahasti, ettei oikeasti voi olla yhtään kenenkään tukena. Se, että elämäni on käytännössä taistelua jo nyt joka päivä on aika vahva osviitta sille, etten selviäisi tuollaisesta. Kaikki muu olisi vielä siedettävää, mutta en kestäisi, jos lapseni tappais oman lapsensa. Se ei tarkoita, ettenkö rakastaisi lastani, se tarkottaisi sitä että sairastuisin. Ja tiedän että jos mieleni sairastuu tarpeeksi pahasti, fyysinen kuntonikin romahtaa ja voin päätyä vegetaariseen tilaan. Sille en voi itse ehdä mitään, siitä on minua näin etukäteenkin jo turha syyttää. Se on sairaan ihmisen elämää. Tunnen omat rajoitteeni ja tiedän että niin todennäköisesti käy, sillä ei ole mitään tekemistä lapseni rakastamisen kanssa.