Miksi joku haluaa lapsestaan (lapsi)mallin?

Sanoinko jossain, että peilin edessä keikisteleminen olisi epäluonnollista tai että lapsi ei voisi nauttia sellaisesta?

Ihan varmasti moni lapsimalli nauttii harrastuksestaan.

Sanoit että lapsella PITÄÄ olla jostain ulkoapäin tuleva tieto mallin työstä. Samassa vastauksessa puhuit piirtämisen luonnollisuudesta vastineena mallin työn epäluonnollisuudelle. Lestadiolaisen kaverinikin 4-vuotias keikistelee peilin edessä. Ei ole koskaan nähnyt telkkaria eikä yhtään ainutta mallia työssään, tuskin katalogeissakaan. Mistä hän lienee saanut tämän ulkoapäin tulevan tiedon mallin työstä joka sinun mukaasi hänellä pitää olla.

Sen sijaan peilin edessä keikistelevällä ja siitä eittämättä nauttivalla lapsella pitää olla jostakin ulkopuolelta tullut tieto mallin työstä, että voi haluta tehdä juuri sitä. Siinä mielessä vanhemmalla saattaa olla mallijutuissa aktiivisempi rooli (on huomannut sen, mistä nautti ja keksii hyödyntää taipumusta mallijutuiss) kuin vaikka piirtämisharrastuksessa.

 

Niinpä, ajatella, ja näin sinun lapsesi toimivat luonnostaan, ilman äidin ulkopuolelta luovaa painetta. Ihailevatko itseään peilistäkin joskus, lapsiparat?

ihailevat onneksi vielä, vaikka sellainen kriittinen katsekin sieltä peilistä välillä katsoo. :| Minusta itseään peilistä ihaileva lapsi on IHANA näky. Kerran eräs 4-vuotias tyttö oikein keikiseteli ja veikisteli peilin edessä ja ihan koko sydämestään sitten totesi: Minä olen ihmeen ihana:heart: . Ja tälle ihanuudelle oli kyllä pakko todeta, että niin olet.:heart:

 

[QUOTE="Jenis";25781598]Pikkusen vastustan tuota näkemystä, että lapsi ei koskaan tee, mitä ei itse halua. Katsoisin että lapset nimenomaan tahtoo miellyttää vanhempiaan, ja tekevät paljonkin sellaista, mitä eivät periaatteessa halua. Jos ootte eri mieltä, katsokaapa eilinen Hollywoodin ruotsalaisäidit -tmv. jakso, jossa pikkutyttö ensin yrjöää ja sitten menee nuhassa ja pissatulehduksessa kykykilpailuun, koska äiti tahtoo ja jeesukseltakin on rukoiltu apua.[/QUOTE]
Minä olen nähnyt niin paljon lattialla istuskelevia pikku jumppaajia & hiekkakakkujen tekoon keskittyneitä pikku jalkapalloilijoita, joita ei pätkän vertaa kiinnosta se että äiti ja iskä patistavat jumppaamaan/pelaamaan...

En tiedä Hollywood-mutseista, voisin kuvitella että he elävät kaikenkaikkiaan ihan eri maailmassa missä me suomalaiset tavisäidit.

Mutta oma lapseni on menossa huomenna eräänlaiseen kykykilpailuun. Ihan totaalisen täysin omasta aloitteestaan - minä jopa vähän vastustin. On harjoitellut marras-joulukuun vaihteesta asti päivittäin kotona & useamman kerran viikossa koulussa kavereiden kanssa. Ja meinasi saada sydänkohtauksen kun oli sairastua tänään, huomenna kun on pakko olla terve (ja onkin ihan terve, ei tullut kipeäksi). Ikää on 8 vuotta ja jos toisella on palava halu saada esiintyä, tanssia, jumpata niin miksi estäisin?

 

ETTEKSTE TOD TAJUA, ET RIEPUN LAPSEN TAIDOT,TOIVEET JA UNELMAT OVAT LAPSEN MYÖTÄSYNTYISTÄ TOIMINTAA - SIIS HÄNEN GENEIHINSÄ KIRJOITETTUA SUURTA SALAISUUTTA!!!

meidän muiden lasten taidot, toiveet ja unelmat ovat vanhempien tyrkkyisyyttä, kunnianhimoa, rahanahneutta ja huonoa itsetuntoa jossa lapsi on vain uhri ja sijaiskärsijä.

thats it!

No joo. Näinhän se menee. Not. Mistä näitä hulluja riittää pilaamaan joka ikinen keskustelu?

 

[QUOTE="tähti";25781548]No, päiväkodissa töissä olevana voin todeta, että lapset ovat todella erilaisia. Kiinnostuksen kohteet, haaveet, ja aktiivisuus samoin.

Olen tavannut 2-vuotiaan tytön, joka vaihtoi monta kertaa päivässä vaatteita. Kävi vaihtovaaterepullaan ja ilmestyi esittelemään taas uusia vaatteitaan. Peilaili, halusi tukkaansa laitettavan, rakasti kuvissa olemista jne. Vanhempansa, todella arkisesti pukeutuvat lääkärit tuskin olivat näitä tuolle pikkutytölle syöttäneet. 4-vuotiaana tämä tyttö halusi ja vaati päästä mallikuvauksiin, nykylapset nimittäin kyllä ovat perillä näistä asioista hyvinkin (riittää kun taloudessa on tv ja se on joskus päällä), hyvinkin aikaisin jos on isompia sisaruksia. En tiedä pääsikö tämä tyttö johonkin mallihommiin niin kuin halusi, ei ainakaan sinä aikana kun päiväkodissa oli.

Sitten tunnen perheen, jonka lapset treenaavat 5-7 kertaa viikossa tarkkaan vanhempien valitsemia urheilulajeja, opettelevat kieliä jo ennen kouluikää ja syövät ja hoitavat kehoaan tavoitteellisesti. Tämä siksi, että vanhemmat ovat päättäneet heistä tulevan maailman urheilumaailman huippuja (minulle itselleni sanoneet näin).

Kumpi on surullisempaa? Niin, minusta tuo toinen esimerkki. Ekassa nyt ei olekaan mitään surullista... Ja näiden kahden ääritapauksen väliin mahtuu paljon erilaisia sävyjä, asiat kun eivät ole mustavalkoisia. Suomen mallitouhut ovat todennäköisesti aika terveellä pohjalla, vaikka itselleni onkin erittäin vieras ajatus nämä lasten mallintyöt.[/QUOTE]

Munkin tyttöni vaihteli ihan jatkuvasti vaatteita 3-4- vuotiaana, peilaili, niin peilailee vieläkin kun on 13 v, vaihtelee vaatteita, sen lisäksi meikkaa.
On päättänyt, että hänestä tulee näyttelijä, siksi ei viitsisisi juuri keskittyä kouluun. Haluaisi vaan keskittyä harrastuksiinsansa joka ovat ilmaisutaidon ryhmä, näytelmäkerho, laulutunnit?
Pitäisikö mun nyt sanoa, että koulua ei tosiaan tarvi käydä, kyllä sä pärjäät noilla?
En saamari, tosiaankaan sano. Joku ammatti pitää siltikin olla.

 

Riepu kyseenalaisti sen, että voiko alle kouluikäisellä olla kovin vahvaa viettiä mihinkään, ja totesi että jalkapallo, viulunsoitto ja mallina olo voi olla vanhempien unelma joka syötetään lapselle.
Ja totesi myös että oma poikansa on intohimoinen piirtäjä.

Ja mä totesin, että yhtä lailla se piirtäminen voi olla vanhempien unelma joka on lapselle syötetty.

Mutta lapsi kuitenkaan harvemmin tekee mitään mistä ei pidä, mitä ei halua tehdä. Oli se sitten mallina oloa, jääkiekkoa, piirtämistä, mitä tahansa. Eli huoli siitä, että alle kouluikäisen lapsen kohdalla intohimo jotain asiaa kohtaan olisikin todellisuudessa vain vanhempien unelman toteuttamista, lienee turha.

En tiedä, joko nyt sain ilmaistua ajatukseni selkeästi. Mutta pointti oli se, että jos lapsi voi olla luonnostaan intohimoinen piirtäjä, niin hän voi olla luonnostaan myös intohimoinen kameran edessä esiintyjä joka pitää vaatteista - siis malli.

Siis ymmärrän kyllä mitä ajat takaa, mutta musta rinnastus edelleenkin ontuu. Piirtämään ei oikein voi pakottaa, ja jos lapsi on intohimoinen piirtäjä niin hän tekee sitä aina kun mahdollista ja nauttii siitä. Ei sellaista voi tapahtua aivopesun tuloksena. Mallikouluun voi kyllä viedä lapsen, tykkäsi se siitä tahi ei.

 

Sanoit että lapsella PITÄÄ olla jostain ulkoapäin tuleva tieto mallin työstä. Samassa vastauksessa puhuit piirtämisen luonnollisuudesta vastineena mallin työn epäluonnollisuudelle. Lestadiolaisen kaverinikin 4-vuotias keikistelee peilin edessä. Ei ole koskaan nähnyt telkkaria eikä yhtään ainutta mallia työssään, tuskin katalogeissakaan. Mistä hän lienee saanut tämän ulkoapäin tulevan tiedon mallin työstä joka sinun mukaasi hänellä pitää olla.

Ymmärrätköhän mut nyt ilkeyksissäsi tahallaan väärin?

Peilin edessä keikisteleminen ja mallin työ eivät ole synonyymejä. Itsensä ihailemista ym. voi toteuttaa muissakin yhteyksissä kuin mallikuvauksissa. Ihan heti en keksi, kuinka piirtämisen tarvetta voisi toteuttaa muuten kuin piirtämällä.

 

Mä katselin tänään brittiohjelmaa tähän aiheeseen liittyen ja huomasin kyllä pohtivani samaa. Siinäkin ohjelmassa äiti vetosi siihen, että tyttö itse haluaa olla esillä ja mallin töiden (ja näytteleminen) ovat hänen unelmiaan ja hän vain auttaa tyttöään toteuttamaan niitä. Toisaalta tyttö (8-vuotias) kertoi, että hän tuntee olonsa itsevarmaksi vain, jos hänellä on kaikki meikit kasvoillaan (äitinsä ei mennyt minnekään ilman täysiä meikkejä). Minusta se oli surullista. 4-vuotias pikkusisko sai myös omat meikkinsä, jotta hän voi osallistua äidin ja isosiskon yhteisiin "tyttöjen juttuihin". Äitinsä vaan totesi, että hänestä on ihanaa, kun hänen tyttönsä ovat tyttömäisiä tyttöjä.

Noh, esimerkki lienee äärimmäinen tapaus (toivottavasti), enkä ole ollenkaan perehtynyt siihen, mitä lapsimallit tekevät Suomessa ja minkälaisia ilmiöitä siihen mahdollisesti liittyy. Olen samaa mieltä useiden kirjoittajien kanssa siitä, että oli lapsen harrastus mikä tahansa, tärkeintä olisi se, että lapsi itse tahtoo sitä harrastaa, eikä vaan toteuta vanhempiensa toteutumatta jääneitä haaveita. Toisaalta olen kyllä sitäkin mieltä, että yleensä ottaen mallina olemiseen liittyy asioita, joihin en haluaisi omaa tyttöäni kovin nuorena tutustuttaa (esim. ulkonäköpaineet).

Menee ehkä vähän ohi mutta musta on ihanaa että mulla on tyttömäisiä tyttöjä. Okei, toinen on se jalkapalloilija ja ronskimpi ja ei ehkä niin prinsessa ja kaunotar kuin toinen mutta silti tykkää laittaa itseään kauniiksi. Ja ihan ylpeinä me se tehdään. Kammataan hiukset kauniisti ja ollaan nättejä. Mua niin tökkii tää suomalainen asenne että on oltava ihan susiruma ettet ole ylpeä tai tyhmä. Nainen (ja mies) saa hoitaa itseään ja pukeutua niin että hänellä on hyvä olo ja mulle se tulee korkokengistä, mun tytöille joskus lenkkareista ja joskus paljettimekosta. Ulkopaineita ei tule jos niihin ymmärtää suhtautua oikein ja kehua sitä lasta siinä mikä hän on ja auttaa siinä mikä häiritsee. En mä halua jättää mun lasta yksin ja sanoa että mums mums, äitin mielestä sun nyrhitty otsatukka on maailman kaunein ja ei se sua häiritse vaan asiasta voi keskustella että mitä lapsi haluaisi asialle tehtävän että tulisi parempi olo.

 

Siis ymmärrän kyllä mitä ajat takaa, mutta musta rinnastus edelleenkin ontuu. Piirtämään ei oikein voi pakottaa, ja jos lapsi on intohimoinen piirtäjä niin hän tekee sitä aina kun mahdollista ja nauttii siitä. Ei sellaista voi tapahtua aivopesun tuloksena. Mallikouluun voi kyllä viedä lapsen, tykkäsi se siitä tahi ei.

Joo. Mutta se lapsi istuu sitten mallikoulun lattialla ja sanoo että en todellakaan hymyile enkä kävele.
Samoin kun kuvataidekouluun pakotettu lapsi istuu kädet puuskassa, ja toteaa että pidä siveltimesi ja kynäsi, mä en tee mitään.

 

Munkin tyttöni vaihteli ihan jatkuvasti vaatteita 3-4- vuotiaana, peilaili, niin peilailee vieläkin kun on 13 v, vaihtelee vaatteita, sen lisäksi meikkaa.
On päättänyt, että hänestä tulee näyttelijä, siksi ei viitsisisi juuri keskittyä kouluun. Haluaisi vaan keskittyä harrastuksiinsansa joka ovat ilmaisutaidon ryhmä, näytelmäkerho, laulutunnit?
Pitäisikö mun nyt sanoa, että koulua ei tosiaan tarvi käydä, kyllä sä pärjäät noilla?
En saamari, tosiaankaan sano. Joku ammatti pitää siltikin olla.

Ei toki. Sinä voit sanoa, että kaikista näyttelijöiksi haluavista ei koskaan tule näyttelijöitä. Mutta että jos näyttelijäksi haluaa, oikeasti, niin pitää käydä koulunsa kunnolla. Pitää opiskella hyvin, jotta pääsee lukioon ja sieltä teatterikorkeakouluun. Pitää opiskella äidinkieltä, jotta osaa puhua, lausua ja kirjoittaa oikein. Pitää tuntea historia, jotta ymmärtää, mitä näyttelee. Pitää tuntea nykypolitiikkaa jotta ymmärtää mitä tulevaisuudessa näytellään. Pitää osata kieliä, jotta voi tulla toimeen muuallakin kuin Suomessa. Ja niin edelleen

 

Ikää on 8 vuotta ja jos toisella on palava halu saada esiintyä, tanssia, jumpata niin miksi estäisin?

Tää just on se pointti. Jos lapsella itsellään on palava halu tehdä jotain, se on eri asia kuin se, että vanhemmalla on palava halu elää uudestaan jokin osa omaa elämäänsä, joka jäi silloin ekalla kerralla elämättä.

Ja oikeesti, tää esiintyminen - kun me oltiin pieniä, ei me tahdottu olla Idolseissa koska sellaisia ei ollutkaan. Mikä ilmiö tässä nyt ruokkii mitä?

 

Itsensä ihailemista ym. voi toteuttaa muissakin yhteyksissä kuin mallikuvauksissa.

Mutta miksi sen toteuttaminen juuri mallikuvauksissa on niin paha asia?
Jos sellaiseen kerran on mahdollisuus tarjottu, ja lapsen rahkeetkin siihen riittävät (karu totuus, anteeksi jo etukäteen kaikki, on se että ihan jokaista malliksi haluavaa lasta ei malliksi otettaisi).

 

Kuvataidekouluun on minunkin lapseni menossa ensi syksynä .

Ei se ole epäluonnollista. Mutta en taida osata selittää mitä ajan takaa... siis että seinnostus piirtämiseen kumpuaa jostakin, luonnosta, vaikka lapsi ei olisi koskaan kuullut halaistua sanaa minkäänlaisesta asiaan liittyvästä ohjatusta toiminnasta.

Sen sijaan peilin edessä keikistelevällä ja siitä eittämättä nauttivalla lapsella pitää olla jostakin ulkopuolelta tullut tieto mallin työstä, että voi haluta tehdä juuri sitä. Siinä mielessä vanhemmalla saattaa olla mallijutuissa aktiivisempi rooli (on huomannut sen, mistä nautti ja keksii hyödyntää taipumusta mallijutuiss) kuin vaikka piirtämisharrastuksessa.

Joku sille piirtävälle lapselle on varmaan antanut kynän käteen?
Joko siksi, että se on osoittanut sisäsyntyistä halua piirtää, tavalla tai toisella. Tai siksi, että on itse omista syistä haluttu antaa lapselle se kynä ja katsoa, piirtääkö se.

Vrt. Lapsi alkaa keikistellä peilin edessä, poseerata, haluaa ehkä että joku ottaa kuvia. Lapselle tarjotaan mahdollisuus vaikka siihen mallikouluun.
Tai sitten lapsi on laitettu mallikouluun siinä toivossa, että se oppii poseeraamaan ja viihtymään kameran edessä.

Mikä näissä tilanteissä niin kovin suuresti eroaa toisistaan? Miksi toinen on hyvä, ja toinen on paha?

 

[QUOTE="siili";25781654]Menee ehkä vähän ohi mutta musta on ihanaa että mulla on tyttömäisiä tyttöjä. Okei, toinen on se jalkapalloilija ja ronskimpi ja ei ehkä niin prinsessa ja kaunotar kuin toinen mutta silti tykkää laittaa itseään kauniiksi. Ja ihan ylpeinä me se tehdään. Kammataan hiukset kauniisti ja ollaan nättejä. Mua niin tökkii tää suomalainen asenne että on oltava ihan susiruma ettet ole ylpeä tai tyhmä. Nainen (ja mies) saa hoitaa itseään ja pukeutua niin että hänellä on hyvä olo ja mulle se tulee korkokengistä, mun tytöille joskus lenkkareista ja joskus paljettimekosta. Ulkopaineita ei tule jos niihin ymmärtää suhtautua oikein ja kehua sitä lasta siinä mikä hän on ja auttaa siinä mikä häiritsee. En mä halua jättää mun lasta yksin ja sanoa että mums mums, äitin mielestä sun nyrhitty otsatukka on maailman kaunein ja ei se sua häiritse vaan asiasta voi keskustella että mitä lapsi haluaisi asialle tehtävän että tulisi parempi olo.[/QUOTE]

Menee tämäkin jo ohi, mutta pointti lähinnä olikin siinä, että kuuluuko 4- ja 8-vuotiaiden tyttöjen elämään oikeasti jo meikit (meikkivoiteineen, silmän rajauksineen, tekoripseineen jne) vai voisiko se tyttömäisyys olla tuota mainitsemaasi. Oma tyttöni on vielä niin pieni, etten ole tämän enempää joutunut asiaa miettimään, mutta siihen tilanteeseen en haluaisi päätyä, jossa 8-vuotiaana tyttäreni sanoo, että hän tuntee olonsa itsevarmaksi vain, jos hänellä on meikit kasvoillaan.

 

ihailevat onneksi vielä, vaikka sellainen kriittinen katsekin sieltä peilistä välillä katsoo. :| Minusta itseään peilistä ihaileva lapsi on IHANA näky. Kerran eräs 4-vuotias tyttö oikein keikiseteli ja veikisteli peilin edessä ja ihan koko sydämestään sitten totesi: Minä olen ihmeen ihana:heart: . Ja tälle ihanuudelle oli kyllä pakko todeta, että niin olet.:heart:

Ihana!
Tästä muistui mieleen kun kuopus muutama vuos sitten (n. 4 v silloin) katseli itseään peilistä ja totesi: "Kyllä mä oon tosi komee!"

Ja niinhän tuo onkin...ja koko ajan komistuu :heart:

 

Mutta miksi sen toteuttaminen juuri mallikuvauksissa on niin paha asia?
Jos sellaiseen kerran on mahdollisuus tarjottu, ja lapsen rahkeetkin siihen riittävät (karu totuus, anteeksi jo etukäteen kaikki, on se että ihan jokaista malliksi haluavaa lasta ei malliksi otettaisi).

Sanoinko jossakin, että se on paha asia? Missä?

 

Kuvataidekouluun on minunkin lapseni menossa ensi syksynä .

Ei se ole epäluonnollista. Mutta en taida osata selittää mitä ajan takaa... siis että seinnostus piirtämiseen kumpuaa jostakin, luonnosta, vaikka lapsi ei olisi koskaan kuullut halaistua sanaa minkäänlaisesta asiaan liittyvästä ohjatusta toiminnasta.

Sen sijaan peilin edessä keikistelevällä ja siitä eittämättä nauttivalla lapsella pitää olla jostakin ulkopuolelta tullut tieto mallin työstä, että voi haluta tehdä juuri sitä. Siinä mielessä vanhemmalla saattaa olla mallijutuissa aktiivisempi rooli (on huomannut sen, mistä nautti ja keksii hyödyntää taipumusta mallijutuiss) kuin vaikka piirtämisharrastuksessa.

Siis mitä kohtaa ette tästä ymmärrä? Mikä tässä on niin vaikeaa ymmärtää? Ja kaiken lisäksi käsittääkseni pohjimmiltaan on kyse siitä, onko fiksua laittaa lasta näyteikkunaan, ja hyötyä siitä rahallisesti. Olipa lapsella taipumusta keikistellä ja omaehtoista halua esiintyä katalogeissa (vanhemmilta, kavereilta tai ihan mistä vaan saadun informaation innoittamana) tahi ei.

 

[QUOTE="...";25781573]Onko tällaista oikeasti olemassa? :O "Syövät ja hoitavat kehoaan tavoitteellisesti" Vai onko ihan keksitty juttu?[/QUOTE]

Kyllä tämä valitettavasti on totta Mutta kuten sanoin, ihan ääriesimerkki, enpä ole toista tavannut. Mutta sinne väliin mahtuu monta muuta enemmän ja vähemmän vakavaa samantyylistä tapausta.

 

Ymmärrätköhän mut nyt ilkeyksissäsi tahallaan väärin?

Peilin edessä keikisteleminen ja mallin työ eivät ole synonyymejä. Itsensä ihailemista ym. voi toteuttaa muissakin yhteyksissä kuin mallikuvauksissa. Ihan heti en keksi, kuinka piirtämisen tarvetta voisi toteuttaa muuten kuin piirtämällä.

No oikeastaan en, koska itse sanoit nimenomaan, että peilin edessä keikistelevällä lapsella on oltava ulkoapäin tullut tieto siitä mitä malli tekee. Miten sen voi väärin ymmärtää? Peilin edessä keikisteleminen ja mallin työ eivät ole synonyymejä, mutta itse puhuit nimenomaan peilin edessä keikistelemisestä.

 

Ikää on 8 vuotta ja jos toisella on palava halu saada esiintyä, tanssia, jumpata niin miksi estäisin?

Ei olekaan mitään syytä estää Näinhän sen on oltavakin - lapsen oma halu taustalla. Meillä on sama tytön harrasteen kanssa. Valmentautuu ja kisaa aktiivisesti, ja se vaatii toki esim. meikäläiseltä todella paljon joustoa monessa asiassa. Mutta se on maailman tärkeintä tytölle nyt, joten en estele (vaikka mieli välillä tekisikin...) vaan kannustan ja tuen kaikessa missä voin.

Todennäköisesti samoin tekisin, jos hän näillä kymmenillä ollessaan malliksi olisi tahtomassa...

 

mutta siihen tilanteeseen en haluaisi päätyä, jossa 8-vuotiaana tyttäreni sanoo, että hän tuntee olonsa itsevarmaksi vain, jos hänellä on meikit kasvoillaan.

En minäkään. Olisin aika hiton pettynyt ja huolissani jos näin olisi.

Mutta ei ole. Mun 4-vuotiaana mallina ollut tyttäreni on nyt 8-vuotias, ja ihan normaali lapsi. En tosin hetkeäkään kuvitellut että mallina olo olisi häntä päässyt pilaamaan, tai tuonut jotain "ei-toivottuja lieveilmiöitä" (mitä ne ikinä onkin).

Eikä ollut meikkivoidetta, rajauksia tai tekoripsiä muuten niissä kuvauksissakaan . Ihan pieni sipaisu ripsaria, vähän puuteria ja poskipunaa.

 

Minusta mikä tahansa harrastus/ asia voi olla lapselle haitaksi, jos se on lähtöisin vaan aikuisen aloitteesta
ja kunnianhimosta. Jos lapsesta leivotaan hinnalla millä hyvänsä jalkapalloilijaa, balleriinaa, viulistia, taitelijaa, mallia jne..

 

Minusta mikä tahansa harrastus/ asia voi olla lapselle haitaksi, jos se on lähtöisin vaan aikuisen aloitteesta
ja kunnianhimosta. Jos lapsesta leivotaan hinnalla millä hyvänsä jalkapalloilijaa, balleriinaa, viulistia, taitelijaa, mallia jne..

Nimenomaan.

Siksi kysyinkin, miksi joku haluaa lapsestaan mallin. En sitä, miksi joku lapsi haluaa malliksi.

 

Ja kaiken lisäksi käsittääkseni pohjimmiltaan on kyse siitä, onko fiksua laittaa lasta näyteikkunaan, ja hyötyä siitä rahallisesti. Olipa lapsella taipumusta keikistellä ja omaehtoista halua esiintyä katalogeissa (vanhemmilta, kavereilta tai ihan mistä vaan saadun informaation innoittamana) tahi ei.

Meille ei maksettu senttiäkään...itse maksoimme matkat Helsinkiin ja oleskelun siellä. Palkkioksi saatiin vaatteita, kivat kuvat ja mukavat muistot.

Ja näyteikkunassa olo...no, ei tuo lapsi siitä kärsinyt että bongasi oman kuvansa julisteena lastenvaateliikkeen seinältä. Päinvastoin oli ihan onneissaan

Se, mikä kenenkin vanhemmuudessa ja toiminnassa on kenenkin mielestä fiksua, on jo toinen juttu. Ihan varmasti jokaisen toimintatavoista keksii jotain sanomista jos haluaa. Mutta koska me kaikki ollaan erilaisia, tykätään eri asioista, ja toimitaan tavalla jonka parhaaksi katsomme, niin sellaisen pohtiminen lienee turhaa. Kun ei ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa olla, elää, ja vanhemmuutta toteuttaa.

 

En minäkään. Olisin aika hiton pettynyt ja huolissani jos näin olisi.

Mutta ei ole. Mun 4-vuotiaana mallina ollut tyttäreni on nyt 8-vuotias, ja ihan normaali lapsi. En tosin hetkeäkään kuvitellut että mallina olo olisi häntä päässyt pilaamaan, tai tuonut jotain "ei-toivottuja lieveilmiöitä" (mitä ne ikinä onkin).

Eikä ollut meikkivoidetta, rajauksia tai tekoripsiä muuten niissä kuvauksissakaan . Ihan pieni sipaisu ripsaria, vähän puuteria ja poskipunaa.

Ja kuten alkuperäisessä viestissäni totesin, esimerkki oli varmasti äärimmäinen. Mutta todellinen silti.