Meidän rakkaimmalla pikku rinsessalla ei oo narkolepsiaa,mutta ei pysy valveilla oikein. En tiedä, että miksi, muttei pysy. Nukkuu vain, tosi paljon. Liikaa. AIVAN liikaa.
Niin rakas, suloinen ja täydellinen. Mutta niin uninen. Nukahtelee milloin sattuu.
Tytön yllä on kuin "utuverho".
Mulla on niin paha olla.
Tämä nukahtelu oli alkanut tytön ollessa 4-vuotias.Sen vuoden olin yrittänyt olla vahva ja pidellä kulisseja kasassa.
Ei tässä mitään, kyllä me ollaan totuttu, sanoin reippaasti ja hymyilin kerhotädille, kun vein kerhon joulujuhlasta tyttäreni pois.
Muskarissa tyttö nukahti kesken piirileikin, kun tämän vuoro oli istua piirin keskellä. Nostin neidin ja lähdin poispäin. Muskarin ohjaaja huusi sit perääni: "Hanna! Pärjäätkö varmasti?"
No tietenkin minä pärjään, naurahdin, vaikka sisälläni itkin vuolaita kyyneliä. Ne 15 kiloa olivat kuin norsua kantaisi.
"Läpsin" sitten tyttären hereille.
Menin taas sinne, ja lapset leikkivät siinä. Muiden jo pukiessa keskustelin neidin kanssa siitä, lähteeköhän nyt kiltisti vai eikö hän tule enää muskariin.
Tämä ohjaaja kysyi minulta: "Onko teillä kaikki ihan hyvin? Jaksatko sinä?"
Siinä vaiheessa vasta tajusin, että ei todellakaan ole hyvin.
Kerran leikimme tyttäreni, tämän pikkuveljen että -siskon kanssa barbeilla.
Pieni rakkaamme nukahti kesken kaiken taas vaihteeksi.
Hänen siskonsa totesi: "Taas tuo Ella nukahti. Ei me ikinä voida tehdä mitään kivaa yhdessä!"
Siinä vaiheessa itkin ekan kerran. Niin itki myös tyttären sisko, ja veli ihmetteli. Ja tytär makasi lattialla.
Siinä vaiheessa haimme apua.
Kuten jo sanoin, meillä ei ole narkolepsiaa. Mutta tiedän kai, miltä se tuntuu. Ja siihen ei auta mikään raha, siihen tuskaan. Se on suoraansanottua KAAMEAA.
Itse olen parantumassa masennuksesta. Tyttäreni on 6, ja nukahtelu vähentynyt, mutta edelleen sitä on. Neuvolassa sanottiin, että kouluun mennessä sen pitäisi hävitä. Toivottavasti.