Väsynyt äiti? Kokemuksia viranomaisten toimista kaivataan!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Tarkoituksella harmaana
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

Tarkoituksella harmaana

Vieras
Ennakkokäsitys: Äiti on väsynyt, mutta hän ei hae apua koska pelkää joutuvansa silloin viranomaistan suurennuslasin alle. Oletko samaa mieltä? Onko kokemuksia?

Kuinka moni äiti hyötyisi avusta siinä vaiheessa, kun väsymys uhkaa mennä yli?
Kuinka moni kokisi, että pienelläkin arkisella avulla tilanne korjautuisi, mutta ainoa paikka mistä hän apua voisi pyytää, on neuvola. Neuvolan henkilökunnalla on velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus väsyneestä / masentuneesta äidistä.

Moniko esittää neuvolassa / päivähoitopaikassa / opettajalle olevansa ihan ok (vaikka totuus on toinen? Moniko pelkää huostaanottoa eikä siksi pyydä apua?


Haluan virittää keskustelua aiheesta. Tarkoitan keskustelua väsymyksestä ja uupumuksesta. (Ymmärrän että vakavat päihdeongelmat, vakavat mielenterveydelliset syyt ja perheväkivalta ovat lastensuojelu asioita)

Entä silloin, kun perheen asiat ovat oikeasti muuten kunnossa?

Vastailkaa ihmeessä harmaana, ei pääse naapurin kyylä ilmiantamaan.....
 
No itseäni on väsymys vaivannut välillä ihan älyttömästi, mutta olen kyllä arkiset askareet ja vauvan hoidon yms. saanut hoidettua ihan tavalliseen tapaan. Väsymys on vain tehnyt mielialastani surullisen ja suutahtelevaisemman. Kuitenkaan ei olisi tullut mieleenikään puhua näistä asioista neuvolassa juuri siksi, että jotenkin pelottaa, minkälaisiin toimenpiteisiin neuvolasta sitten ryhdyttäisiin.

Meillä on asiat ok; alkoholia tai muitakaan päihteitä ei käytetä, taloudellinen tilanne ok, vauvalla on kaikki mitä tarvitsee lämmön, rakkauden, turvan ja huolenpidon lisäksi. Tukiverkostoakin minulla on, että ei siinä.

Kyllä uskoisin olevan yleistäkin.
 
Olen samaa mieltä kanssasi. Mielestäni tämä aihe on suomessa tavallaan tabu. Aiheesta ei uskalleta puhua. Mielestäni neuvollassa pitäisi puhua aiheesta jo silloin kun äiti on raskaana. Ei saarnata vaan keskustella, antaa ohjeita ja yhteystietoja.
Mielestäni suomessa on vallalla käsite, että äiti jaksaa aina. Ja näin ei ole. Jos ei perheellä ole tukiverkostoa lähellä, niin jaksaminen on vaikeeta, jos on useampi lapsi tai vaativia lapsia. Ja avunpyytäminen voi olla vaikeaa viranomaisilta. Nyky-yhteiskunnassa on vallalla yksilökeskeisyys, aina pitäisi pärjätä yksin ja avunpyytäminen on heikkouden merkki. Mutta juuri pikkulapsivaihe on vaikeaa ja raskasta. Tuoreet äidit ja isät eivät ehkä osaa ymmärtää/ennakoida tätä. Juuri siksi pitäisi neuvolassa tehdä ennaltaehkäisevää työtä azsiasta enemmän.
 
Mielestäni avain kaikkeen ei ole siinä, että neuvolassa annetaan yhteystietoja ja ohjeita miten toimia. Monikaan ei halua ottaa yhteyttä niihin yhteystietojen tahoihin, syystä tai toisesta, ja jollei keskustelukumppania tai apua muulla keinoin löydy, niin jää sitten keskustelematta oman onnensa nojaan.

Ennaltaehkäisevää työtäkin neuvoloissa tehdään aina vain enemmän, mutta moni ei silti uskalla puhua suutaan puhtaaksi.
 
En yleistäisi noin. Mun ei ollut vaikea hakea apua sen jälkeen, kun itse myönsin itselleni, että en jaksa. Mutta toisaalta meillä oli ja on ihan normaali hyvintoimiva ydinperhe. Ei mitään taloudellisia vaikeuksia, ei ongelmia elämänhallinnassa, ei mielenterveys- eikä päihdeongelmia. Eli ei mitään syytä ajatella, että joku muu ajattelisi etten selviä vaikka käynkin neuvolapsykologin kanssa juttelemassa ja pyydän ja saan perhetyöntekijän avuksi silloin tällöin. Aikalailla itsetuntokysymys varmaankin.
 
  • Tykkää
Reactions: soja
Voisitko vieras kertoa asian virallisempaa puolta, mitä käytännössä tapahtui kun kerroit tarvitsevasi apua?
Tuliko kotiinne perhetyöntekijä automaattisesti? Oletteko nyt lastensuojelun asiakkaita hamaan tulevaisuuteen?

Mielestäni noin sen pitäisi mennä, niin kuin teillä on asia sujunut.
 
[QUOTE="vieras";25366208] Aikalailla itsetuntokysymys varmaankin.[/QUOTE]

Samaa mieltä.

Itseäni hirvitti aluksi myöntää että olen väsynyt ja en jaksakaan. Se kun kerroin neuvolassa, on ollut pelkästään hyvä asia. Meillä alkoi käydä perhetyöntekijä kerran viikossa, lisäksi pääsin terapiaan ja sain sitä kautta apua masennukseen ja unettomuuteen. Mistään ls-ilmoituksista ei ole tietoakaan, kykenen hoitamaan lapsen ja kodin eikä ole mitään suuria ongelmia. Vaikka aluksi tuntui vaikealta ottaa apua vastaan, nyt olen ylpeä itsestäni että olen hakenut apua enkä kitkutellut jaksamisen äärirajoilla väkisin. :)
 
Apua tarjottiin - sovittiin tapaaminen perhetyöntekijän kanssa, joka aloitti säännölliset käynnit. Mulle kerrottiin, että lastensuojelunasiakkaita olemme. Mulle oli ihan sama tuolloin, mitä asiakkaista olisimme sillä apua tarvitsimme. En missään vaiheessa ajatellut tai pelännyt vakavia toimenpiteitä, sillä niihin ei mielestäni ollut aihetta. Ja...lastensuojelun asiakkuus loppui kun tuen tarve loppui.
 
Minusta ongelma ei ole viranomaisissa, vaan siinä että ihmiset eivät uskalla olla heikkoja toistensa edessä. Edes omillle vanhemmille ei voi sanoa, että väsyttää. Se ei johdu pelkästään siitä, että pelätään sitä että omat vanhemmat alkavat syyllistää, vaan tieto kulkee suvussa eteenpäin ja ihmiset kylillä alkavat juoruta. Ihmiset ovat kateellisia, omalle elämälle ei haluta tehdä mitään mutta sen sijaan mielellään etsitään vikoja muista. Asioita liioitellaan matkan varrella, ja hetken sen juoruakan/-ukon oma elämä ei olekaan niin surkeaa, kun toinen onkin huonompi.

Ei viranomaisille mielestäni vanhempien normaalin väsymyksen hoitaminen edes kuulu. Yhteiskuntamme vain on sellainen, että kaikkien pitää huolehtia vain omista asioistaan. Pankkiasiat ja muut siirtyvät verkkoon, ihmiset eivät kohtaa toisiaan arjessa, jossa voisivat normaalisti purkaa pieniä ongelmiaan, ennen kuin ne kasvavat suuriksi.

Lisäksi meillä suomalaisilla normaaliuden määritelmä on ihan liian kapea. Vanhemmat sukupolvet odottavat nuorten elämän olevan samanlaista kuin heillä on ollut: pitää olla omistusasunto, pitää olla koulutus, naisten pitää olla kodinhengettäriä ja miesten hillua jossain tukkimetsässä. Koulutusjärjelmä ja työelämä edellyttävät mahdollisimman korkeaa koulutusta ja sitoutumista työyhteisöön, samalla kuitenkin jatkuvana uhkana potkut ja yt-neuvottelut.

Pieni ihminen ei vaan koskaan ole tarpeeksi hyvä. Lopulta on oppinut vaatimaan itseltään niin paljon, ettei niitä omiakaan vaatimuksia voi täyttää. Se aiheuttaa turhautumista ja pinnan katkeamista.
 
Tää on kyllä aika kinkkinen.

itse olen lapsi- ja perhetyössä. ja eräälle ystävälleni hänen raskaus aikanaan taoin päähän monesti että "sinä saat olla väsynyt, surullinen, vihainen, turhautunut, masentunut" tms. ja että tämä kaikki on ok, "sallittua", se ei tee huonoa äitiä. MUTTA "muista pyytää apua, kerro väsymyksestä tai surullisuudesta" tms. "Hyvä äiti huolehtii omasta jaksamisestaan jotta voi huolehtia lapsesta":

Ja ystäväni oli älyttömän fiksu, hän kertoi kun väsytti ja pyysi apua, ja autoin kun pystyin samoin muut hänen tukiverkossaan. ja aivan arkisia asioita. Tuli kahville. minä kannoin vauvaa ja hän sai nukkua, tai istuttiin ja puhuttiin, muutamaan kertaan menin heille yöavuksi jotta koko perhe sai levätä ja minä lapsettomana kykenin lepäämään myöhemmin.

Ja hän on hyvä äiti. Olne hänestä ylpeä. "omien kasvojen menetys" ei tullut hänelle mieleenkään, lapsi oli kaikki kaikessa, ja jotta hän jaksoi sairastelevan vauvan kanssa paremmin hän otti apua vastaan ja lepäsi kun voi.

Itse en ole kuitenkaan osannut noudattaa omaa neuvoani. en anna lasta yöksi, ahdistun. lapsi ei nuku useasti 2h pidempään. imetin 3,5kk 24/7 ja vaihdoin lopulta pulloon kun muuten ei vain jaksanut enää. Olen edelleen hiljaa jos väsyttää rankan yön jälkeen, tai voin miehelle sanoa että olikin taas vaikeampi yö, ei tullut lainkaan nukuttua, nukun päivällä päiväunet. MUTTA en kerro että tekee mieli itkeä kun väsyttää. kahvia nassuun vaan. Sillä saan pysyttyä hereillä.

En tiedä miksi en voi pyytää apua. ehkä siksi että oma tukiverkostoni on käytännössä kykenemätön minua auttamaan. Minä en halua, en voi, menettää hetkeäkään lapseni hereilläoloajasta.. MIKSI EN? miksi minua ahdistaa olla erossa lapsestani näin paljon? Miksi en voi olla "itsekäs" ja antaa 12kk lasta mammalla/mummille edes yhdeksi yöksi ja NUKKUA?

ei vain voi. ei pysty.
 
Littledeath: Oletko varma ettei lastensuojeluilmoitusta tehty? Minulla on käsitys, että sellainen on täytynyt tehdä, jotta olet saanut perhetyöntekijän. Hieno homma että sait sellaista apua joka sinua auttoi!

Mitä perhetyöntekijä kotikäynneillään teki käytännössä?
 
Ja tähän sepustukseen vielä lisäisin, että viranomaisen asia puuttua on mielestäni vasta sitten, kun kyse on vakavista päihdeongelmista, väkivallasta tms. Ei kaikkea voi laittaa viranomaisten kontolle, kyllä se on ihan siitä lähdettävä että ihmisten on opittava välittämään lähimmäisistään ja ihan vaan puhumaan siitä väsymyksestään ja heikkouksistaan.

En minäkään kauheasti anopistani pidä, mutta pidän suuni kiinni ja annan hänen ottaa lapset hoitoon silloin tällöin. Aikuisten ihmisten pitää vaan oppia jotenkin tulemaan keskenään toimeen, pitää oppia arvostamaan pieniäkin avuntarjouksia ja myös auttamaan vastavuoroisesti muita.
 
en jaksanu lukee mitä muut oli vastannu, mutta oma tarina: hain jo ennakkka
apua sosiaalipalveluista kun meille syntyi keskoskaksoset. saatiin apua sieltä kautta, eikä nsuinkaan neuvolasta.
nlassa vaan todettiin että kiva kun saat apua. kyseessä siis ennaltaehkäisevä perhetyö. ja meillä tosiaan on kaikki hyvin, mies töissä ja osallistuu arkeen, emme käytä alkoholia tms. tämä apu loppui puoli vuotta sitten kun lapset 1v. ja eikä enää ois tarvittukaan. eilen juuri laitoin mailia sossuun, kun nyt olen väsynyt ja jipeä, kolmas lapsi tullut, mies lähtee työmatkalle, lapset kipeet jne.... ja saadaan aåua ensi viikolla kerran 4h. ihanaa kun on tälälinen mahdollisuus!!

ap:lle rohkeutta pyytää apua!
 
Littledeath: Oletko varma ettei lastensuojeluilmoitusta tehty? Minulla on käsitys, että sellainen on täytynyt tehdä, jotta olet saanut perhetyöntekijän. Hieno homma että sait sellaista apua joka sinua auttoi!

Mitä perhetyöntekijä kotikäynneillään teki käytännössä?

Ei täälläpäin ainakaan tarvitse tehdä lastensuojeluilmoitusta, jotta saa perhetyöntekijän. Perhetyöntekijät tekevät sekä ennaltaehkäisevää, että lastensuojelunperhetyötä. Toki jollakin paikkakunnalla voi olla, että resurssit ovat vain lastensuojelun perhetyöhön ja byrokratian takia lastensuojeluilmoitus on tällöin tehtävä - mutta EI siis kaikilla paikkakunnilla ainakaan!

Meillä perhetyöntekijä vei lapset ulos, että sain nukkua tai muutoin hoiti heitä, että sain nukkua ja levätä.
 
Littledeath: Oletko varma ettei lastensuojeluilmoitusta tehty? Minulla on käsitys, että sellainen on täytynyt tehdä, jotta olet saanut perhetyöntekijän. Hieno homma että sait sellaista apua joka sinua auttoi!

Mitä perhetyöntekijä kotikäynneillään teki käytännössä?

Ei ole tehty. Työntekijä on ennaltaehkäisevän perhetyön piiristä, ei lastensuojelun. Tätä mulle toitotettiin kun sopimuksen allekirjoitin.

Ihan aluksi hän meni vauvan (silloin 2kk) kanssa vaikka ulkoilemaan että sain nukkua. Nykyään käynnit on pääsääntöisesti sitä (vauva 10kk) että jutellaan jonkun aikaa, ja sitten minä lähden asioille yksin (olen yh), lenkille, kauppaan tms. Hän saattaa täällä tehdä lapsen kanssa olemisen lomassa jotain pieniä kotiaskareita, esim. viikata pyykit tai tiskata.
 
Erittäin yleinen ja väärä pelko.

Suurennuslasin alle joutuu vasta siinä tapauksessa, että sen väsymyksen eteen olis jo aikapäiviä saanut apua- siis siinä vaiheessa kun kaikki menee pahasti pieleen.

Avun hakemisella ei itseään sinne saa, paitsi sen leiman otsaan jonka ihan itse siihen laittaa ja asettaa.
LAstensuojelun asiakkuutta se ei automaattisesti tuo, ennaltaehkäisevä lasetensuojelun asiakkuus kun on tyystin eri asia. Mutta kun siinä on se lastensuojelu- sanana edessä, tulkitaan se huostaanotoksi ja sen uhaksi. Väärin.
 
Myönnän että en tiennyt tuosta ennaltaehkäisevästä perhetyöstä ja ettei siitä tehdä ilmoitusta. Tällä hetkellä perheemme asiat ovat hyvin, en tarvitse apua. Eikä minua kasvojen menettäminen pelottaisi, vaan se että yhtäkkiä huomaisin että lapset otetaan huostaan. Se olisi kamalinta mitä voisin kuvitella!
 
Ei neuvolasta mitään lastensuojeluilmoitusta tehdä jos äiti on "vaan" (ei siis päihde tms. ongelmaa myös) väsynyt tai masentunut! Kyllä täytyy olla jotain muita ongelmia tai masennuksen niin vakava asteinen, ettei lastenhoidosta tule mitään.

Itse olen ollut masennuspotilas jo ennen lapsia (parannuin siis välillä) ja masennus "tietenkin" uusi ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Sain säänöllistä keskusteluapua neuvolan kautta itselleni ja tilanne parani. Mitään ilmoituksia ei tehty kun hoidin lapseni kuitenkin hyvin (vaikka ei itsesyytösten lomassa aina siltä tuntunutkaan). Seuraavissa raskauksissa ja aina kun lasten kanssa käyn lastenneuvolassa täti kyselee mun vointia, joskus teettää masennuskartoitusta ja minä vastaan rehellisesti. Ei siinä sen kummempaa. Siinä "suurennuslasin alla" on tavallaan turvallista olla kun tietää että joku muukin tarkkailee tilannetta ja jos joku alkaa mennä pieleen (sitä kun itse ei aina huomaa heti) asia korjataan ennen kuin se vaikuttaa lapsiin liikaa.

Niin kauan kuin tunnistaa tilanteen ja hakee apua uupumiseen ajoissa ei tule mitään lisäongelmia. Jos taas ajaa itsensä siihen kuntoon, ettei enää jaksa arkea ollenkaan on tilanne vakavampi mutta uskon, että asianmukaista apua saa silloinkin kun itse pysyy asiallisena ja rehellisenä.
 
  • Tykkää
Reactions: metsänpeitto
Minä myönsin terkalle+neuvolalekurille. Sain perhetyöntekijän ennaltaehkäisevänä ja papereihin se kirjotti että ei ls-asiakkuutta. Työntekijä kävi aikansa, oli hyödyksi ja nyt kaikesta aikaa menny 4v eikä perästä oo koskaa enää mitää kuulunu. Eli kannattaa uskaltaa. Ei ollu yhtää pahajuttu.
 
Olen samaa mieltä aloittajan kanssa. Kyse ei niinkään ole siitä, että apua ei osaisi pyytää, vaan se mitä tapahtuu, kun joutuu ns. "byrokratian rattaisiin". Toisilla paikkakunnilla homma toimii, toisilla taas se apu on itse asiassa sitä, että joutuu tarkkailun alaiseksi ilman, että konkreettista apua edes saa.

Itse kuulun siihen onnelliseen ryhmään, että voin käyttää yksityisiä palveluita. Siinä vaiheessa kun totesimme mieheni kanssa, että minä en enää yksinkertaisesti jaksa, siirtyivät lapset yksityiselle hoitoon 2 - 3 päiväksi (vanhemmat 3 päivää ja nuorempi kaksi päivää) viikossa ja otimme kotiin kerran viikossa käyvän siivoojan. Ilman näitä ns. vapaa päiviä viikossa en yksinkertaisesti henkisesti jaksaisi. Nyt sen taas huomaan hyvin. Lapset ovat olleet joululomalla puolesta välistä joulukuuta lähtien ja ensi viikolla meillä taas käynnistyy arki. Odotan todella paljon ensi viikon maanantaita...
 
Eli tosiaan äidit ovat erilaisissa asemissa jaksamisen suhteen monella tapaa.
Lähiverkko voi olla olematon.
Omassa tapauksessa ei ollut edes toista vanhempaa - eli isää kuviossa.
Omilta läheisiltä pyysin, anoin ja rukoilin apua .
Hyvissä ajoin ja ennakkoon - sitten kun olin väsy - mutta en vaan saanut.
En edes henkistä tukea - naurahtelua ja mitätöintiä vaan, eli suhtautumista , joka pahensi tilannetta.
Eli ei se väsymyksen myöntäminen, tilanteen ennakointi tms auta - jos lähellä ei ole auttavaisia , vaan lähinnä itseriittoisia susia . Itse puhun omasta äidistäni eli lapsnei mummosta , sekä helpohkossa elämässä olevasta sisarestani.
Jouduin pyytämään apua ulkopuolelta siis - ja kyllä tunsin/tunnen vielä 3 v tapahtuneen jälkeen oloni polttomerkityksi.
Viranomaisten suhtautuminen oli leimaavaa ja he kertoivat myös miten en tule koskaan pärjäämään .
Äitien pitää jaksaa - vaikka ihan ypöyksin.
Olen siis nyt(kin) vakituisessa työssä, on omat asunnot ja autot ja kuukauden päästä rantalomaakin.
Eli monia asia on kunnossa ja oli tuolloin aikanaankin.

Omalta kohdaltani sanoisin, että tiettyjen tärkeiksi luulemieni ihmisten empatia olisi jo auttanut pahimmasta yli...
 
Vaikuttaa hyvälle, ihanaa että olen ollut väärässä näistä asioista! Mielestäni apua pitäisi ja kannattaisi hakea varhaisessa vaiheessa eikä vasta kun on liian myöhäistä. Olen helpottunut näistä tiedoista, kiitoksia kovasti vastauksista. Ehkäpä tästä keskustelusta on jollekkin toiselle hyötyä?!
 
  • Tykkää
Reactions: Aamuäree
Minä soitin sosiaalitoimistoon ja pyysin apua. Sain kodinhoitajan pariksi tunniksi viikossa. Siitä ei ollut suurempaa apua, joten muuta piti keksiä. Järjestimme kotiin palaverin, jossa mietittiin mitä tehdä. Itse olen aktiivisessa roolissa ehdottamassa ratkaisuja ja päädyimme siihen, että lapset menevät osa-aikaiseen hoitoon. Kunnan tarjoama hoitopaikka oli lapsille sopimaton :( joten valitsin yksityisen päiväkodin, jossa lapset olivat puolipäivää kolmena päivänä viikossa.

Mitään kyttäystä tai muutakaan negatiivista tuosta ei seurannut. Seuraukset olivat päinvastoin positiivisia. Aiempiin kysymyksiini palveluista oli suhtauduttu kielteisesti suoralta kädeltä. Tapahtuneen jälkeen asenne muuttui ja minulle jopa tarjottiin oma-aloitteisesti palveluja, jotka aiemmin oli tyrmätty heti kysyttäessä.
 

Yhteistyössä