Mä en kestä enää lasta, äitiyttä, itkua, kaikkea!

Mulla on siis 1-vuotias lapsi ja olen huomannut että tää äitiys ei ole mun juttu. Lapsi syntyi vahinkona, raskaus oli jo sen verran pitkällä, että en saanut keskeytystä. Lääkäritkään eivät kuvitelleet mun voivan raskautua, sairauden jättämien jälkien vuoksi, mutta niinpä kävi silti.

Tämä siis varmasti vaikuttaa suhtautumiseeni. Mies on ollut ns. päävastuussa lapsesta, mutta nyt kun jouduin selän takia sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi, olen lapsen kanssa päivät yksin. En nauti tästä yhtään, pätkän vertaa. Silloin kun lapsi nukkuu tai on kiltisti, homma on ok, mutta huonompina hetkinä meinaa pää räjähtää

Olen päässyt menemään paljon itsekseni, kiitos miehen, matkoille ja päivittäin päässyt tekemään omia juttujani. Aina kun palaan kotiin, en tunne iloa juurikaa, vaan haikailen entistä elämääni päivittäin. Lähden nyt jouluksi viideksi päiväksi ystäväni luo englantiin, mikä varmasti tuulettaa mukavasti, mutta paluu ahdistaa jo valmiiksi.

Oon ihan surkea, mutta tää ei ole mua varten, ei vaikka miten yritän ja juttelen ja käsittelen asiaa. Miestä rakastan älyttömästi ja lastakin rakastan tavallani, mutta häpeäkseni voin sanoa, että jos saisin muuttaa menneisyyttä, niin poikani olisi saanut jäädä syntymättä

 

Nyt viimeistään olisi korkea aika keskustella asiasta jonkun ammattilaisen kanssa, joka osaa keskustella puolueettomasti. Olisi tosi tärkeää, että selvität nuo tunteet, koska ne alkavat varmasti heijastua lapseenkin jossain vaiheessa ja et varmaankaan halua loppua elämääsi elää katkerana.

 

Mulle tuli tosi paha mieli sun pojan ja oikeestaan myös sun puolesta! Toivottavasti sulla löytyy äitiyden ilo ennen kuin poikasi kasvaa isommaksi ja tajuaa enemmän ympäröivästä maailmasta. Ja toivon että noi sun tunteet ei näy siinä miten pojan kanssa olet.

 

Niin ja voimia vielä!

 

Voimia toivotan minäkin! Ymmärrän kyllä sun tunteita. Vaikka nämä meidän lapset olivat tosi toivottuja, meinaa minullakin aina välillä hajota pää. Se on ihan luonnollista. Toivon sinulle enemmän niitä hyviä hetkiä!

 

Voi lapsirassua. Toivottavasti hän ei tajua miten ei-toivottu on. Antaisit hänet jollekin semmoselle kasvatettavaksi, joka ymmärtää lapsen arvon.

 

Voi ei... Hae apua jooko, lapsesi takia. Voit saada lapselle tukihenkilöitä jne. Voimia.. ja pienelle ihmisille kaikkea hyvää toivon.. :,-(

 

no tuota..mikset antanut lasta vaikka adoptioon tai jollekkin pariskunnalle joka hoitaisi sitä ja saisit tavata/nähdä lastasi aina välillä?

 

Nyt viimeistään olisi korkea aika keskustella asiasta jonkun ammattilaisen kanssa, joka osaa keskustella puolueettomasti. Olisi tosi tärkeää, että selvität nuo tunteet, koska ne alkavat varmasti heijastua lapseenkin jossain vaiheessa ja et varmaankaan halua loppua elämääsi elää katkerana.

Näin juuri, ota yhteyttä vaikka perheneuvolaan tai muuhun vastaavaan paikkaan!

 

Voi lapsirassua. Toivottavasti hän ei tajua miten ei-toivottu on. Antaisit hänet jollekin semmoselle kasvatettavaksi, joka ymmärtää lapsen arvon.

Onhan tällä lapsella kuitenkin rakastava isä. Onneksi.

 

Voi lapsirassua. Toivottavasti hän ei tajua miten ei-toivottu on. Antaisit hänet jollekin semmoselle kasvatettavaksi, joka ymmärtää lapsen arvon.

Onhan tällä lapsella kuitenkin rakastava isä. Onneksi.

isä hoitajaksi ja öö..nainen omaan asuntoon asumaan yksin.

 

kerkeät vielä lapsen kasvettua elämään itsekästä elämää. Koeta nyt nauttia tästä kun lapsi on pieni niin vähän aikaa, olethan vastuussa kokonaisen ihmisen hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta! Joskus täytyy vain hyväksyä että elämä menee niinkuin menee!

 

mene itse jutteleman jollekkin
ja laita lapsesi vaikak perhepäivä hoitoon päiviksi, niin jaksat sitä paremmin iltapäivät ja illat
et ala ainakaan inhota sitä

 

No eihän sitä lasta nyt minnekään kannata "antaa" onhan hänellä isä joka hoitaa ja rakastaa. Jos äiti ei ole vielä äitiyteen kasvanut/on masentunut/ei ole omasta mielestään sovelias äidiksi niin onhan se isä olemassa!!

 

Mä oon käynyt terapiassa ja ties missä, ei auta. Adoptio ei tullut kyseeseen, koska mies halusi lapsen ja hoitaakin pojan suurimmaksi osaksi. Ehkä tää tästä, kun lapsi kasvaa. Mä en vain jaksa pikkulasta, kaikkine tarpeineen ja oikkuineen. Voisin kuvitella, että alkaisin sietämään tätä paremmin sitten, kun lapsi kasvaa ja alkaa olla itsenäisempi. Vauva-aika oli pahin, kaikkinensa.Ei musta ole hoitajaksi, onneksi on mies ja henkireikänä omat menot ja mukava työ ja harrastukset.

 

No eihän sitä lasta nyt minnekään kannata "antaa" onhan hänellä isä joka hoitaa ja rakastaa. Jos äiti ei ole vielä äitiyteen kasvanut/on masentunut/ei ole omasta mielestään sovelias äidiksi niin onhan se isä olemassa!!

Niinpä! jos jollain miehellä olisi ap:n kaltainen tilanne, niin se ei olisi mikään ihme juttu. Jotenkin vain palstan mukaan kukaan muu kuin äiti ei voi olla lapsen ensijainen hoitaja, ja vaikka tilanne olisi tämä, niin silti äidin olisi oltava se. Vaikka väkisin ja vaikka isä olisi soveltuvampi.

 

Ajattelin samoin esikoisestani. Rakastin häntä, mutta välillä toivoin ihan kamalia asioita (mm. että lapsi kuolisi, jotta minun ei tarvitsisi olla enää vastuussa) Koin lapsen pelkästään rasitteena ja tunnollisena ihmisenä suoritin äitiyttä. Katsoin kellosta, että ulkoilmaa tuon on saatava 60 minuuttia, menimme ulos, inhosin joka minuuttia. Tein kaikki ruuat itse, lapsi oli aina puhtaissa jne. Itse en nauttinut pätkääkään. Pikkuhiljaa opin aidosti rakastamaan lastani, mutta se tie oli pitkä. Vasta lapsen ollessa 4-vuotias pystyin kokemaan iloa hänen kanssaan olemisesta.

10 vuotta meni, ennen kuin tein toisen (ja heti perään kolmannen) lapsen. Nyt on ollut erilaista, äidilliset tunteet tulivat jo synnytyssairaalassa. Esikoisen kanssa sairaalassa muistan miettineeni, että miksi ihmiset onnittelevat, tässä ei ole mitään onnittelemista. Ajatuskin tuntui kuvóttavalta, että joudun oikeasti ottamaan vauvan MUKAANI KOTIIMME.

Syytä en tiedä, miksi esikoisen kanssa oli tuolla tavalla, en kuitenkaan kokenut olevani masentunut tms. Halusin vain menneen elämäni takaisin. Tsemppiä, luulen, että se päivä tulee, kun olet lapsestasi vielä onnellinen!

 

kerkeät vielä lapsen kasvettua elämään itsekästä elämää. Koeta nyt nauttia tästä kun lapsi on pieni niin vähän aikaa, olethan vastuussa kokonaisen ihmisen hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta! Joskus täytyy vain hyväksyä että elämä menee niinkuin menee!

Tämäpä olikin hyvä neuvo. Turha siitä pikkulapsiajasta on väkisin yrittää nauttia jos tilanne on tuo. Ehkä parempi että isä hoitaa, kun tuntuu häneltä onnistuvan ja ap on sitten lapsen kasvettua ehkä enemmän mukana, tai sitten ei, mutta onhan lapsella isä, joka tuntuisi olevan päävastuussa. Apn:n on ehkä ihan hyvä saada rauhassa sulatella ja tehdä omia juttujaan, parempi lapselle ja äidille.

 

Ajattelin samoin esikoisestani. Rakastin häntä, mutta välillä toivoin ihan kamalia asioita (mm. että lapsi kuolisi, jotta minun ei tarvitsisi olla enää vastuussa) Koin lapsen pelkästään rasitteena ja tunnollisena ihmisenä suoritin äitiyttä. Katsoin kellosta, että ulkoilmaa tuon on saatava 60 minuuttia, menimme ulos, inhosin joka minuuttia. Tein kaikki ruuat itse, lapsi oli aina puhtaissa jne. Itse en nauttinut pätkääkään. Pikkuhiljaa opin aidosti rakastamaan lastani, mutta se tie oli pitkä. Vasta lapsen ollessa 4-vuotias pystyin kokemaan iloa hänen kanssaan olemisesta.

10 vuotta meni, ennen kuin tein toisen (ja heti perään kolmannen) lapsen. Nyt on ollut erilaista, äidilliset tunteet tulivat jo synnytyssairaalassa. Esikoisen kanssa sairaalassa muistan miettineeni, että miksi ihmiset onnittelevat, tässä ei ole mitään onnittelemista. Ajatuskin tuntui kuvóttavalta, että joudun oikeasti ottamaan vauvan MUKAANI KOTIIMME.

Syytä en tiedä, miksi esikoisen kanssa oli tuolla tavalla, en kuitenkaan kokenut olevani masentunut tms. Halusin vain menneen elämäni takaisin. Tsemppiä, luulen, että se päivä tulee, kun olet lapsestasi vielä onnellinen!

"Kiva" kuulla, että on muitakin ollut samoilla fiiliksillä. Sairaalassa mua myös ahdisti ja kuvotti, kun joduin viemään vauvan kotiin, ja onnittelut tuntuivat turhilta. Mielestäni siinä ei ollut mitään onniteltavaa. Yritin imettää kaksi päivää, mutta se oli kokonaisvaltaisesti ahdistavaa ja ällöttävää, paskaa tuli niskaan tuostakin ja sen jälkeen tasaisesti kaikesta. Halusin vain olla omissa oloissani ja toivoin koko homman olevan pahaa unta, josta pian heräisin. Noh, eipä ollut. Enkä minäkään koe olevani masentunut, eikä useampi lääkärikään ole minulle masennusta diagnosoinut.

Mulla on tietysti se hyvä puoli, että mun ei tarvitse väkisin olla lapsen kanssa, vaan saan käydä töissä jne. mies on kotona, hoitaa leikittämiset, ulkoilut, syötöt jne. pääsääntöisesti. Mies on sanonut, että mä voin osallistua jaksamiseni ja haluni mukaan. Toivon vain, että poika kasvaa äkkiä, luulen sitten olevan helpompaa.

 

Mulla 2,10v. tyttö ja poika 1,3v.En myöskään nauti äitiydestä. Suorittamiseksi mennyt koko homma. Sitä se on oikeestaan ollut alusta asti. Mielialani vaihtelee rajusti, ja tytön uhmaikä erittäin paha sellainen ei auta asiaa. Aamusta iltaan tappelemme. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, päivä kerrallaan. Toivon sydämestäni että joskus helpottuisi elämäni.

 

"Kiva" kuulla, että on muitakin ollut samoilla fiiliksillä. Sairaalassa mua myös ahdisti ja kuvotti, kun joduin viemään vauvan kotiin, ja onnittelut tuntuivat turhilta. Mielestäni siinä ei ollut mitään onniteltavaa. Yritin imettää kaksi päivää, mutta se oli kokonaisvaltaisesti ahdistavaa ja ällöttävää, paskaa tuli niskaan tuostakin ja sen jälkeen tasaisesti kaikesta. Halusin vain olla omissa oloissani ja toivoin koko homman olevan pahaa unta, josta pian heräisin. Noh, eipä ollut. Enkä minäkään koe olevani masentunut, eikä useampi lääkärikään ole minulle masennusta diagnosoinut.

Mulla on tietysti se hyvä puoli, että mun ei tarvitse väkisin olla lapsen kanssa, vaan saan käydä töissä jne. mies on kotona, hoitaa leikittämiset, ulkoilut, syötöt jne. pääsääntöisesti. Mies on sanonut, että mä voin osallistua jaksamiseni ja haluni mukaan. Toivon vain, että poika kasvaa äkkiä, luulen sitten olevan helpompaa.

Hyvä että sulla on mies joka suostuu olemaan päävastuussa lapsesta. Ehkä se siitä ajan kanssa helpottuu. Sulla on kyllä todella hyvä mies! Mä en itse nimittäin suostuisi olemaan koko ajan päävastuussa lapsesta, jos mies haluaisi mennä ja tulla mielensä mukaan.

 

Älä luota siihen,että kun lapsesi kasvaa sinä rupeat häntä rakastamaan ja ymmärrät lapsesi arvon. Niin ei ehkä käy. (Tuntuu ettei varmasti käy...)

Minä olen vahinkolapsi. Liki 20 vuotta äitini jaksoi esittää ja sitten helvetti repesi... minä sain niskaani kaiken sen mitä hän oli menettänyt minun takiani. Minä olin lapsi,joka pilasin koko hänen elämänsä.

Siitä päivästä lähtien minä olen ollut äiditön. Ehkä hänen elämänsä on nyt hyvää ja täydellistä, kun minä en sitä enää pilaa.

 

Kun toiset eivät saa lasta, vaikka haluaisivat ja sitten teille tulee, jotka ette osaa arvostaa..(kaveriki sai neljä keskenmenoa, vaikkei mitään muuta olis halunnu, kun olla äitinä) miksi ihmeessä et huolehtinut ehkäisystä kunnolla, koska aina on näitä, jotka kuitenki saavat, vaikka lääkärit sanoo mitä sanoo. ärsyttää tällaset, jotka eivät ymmärrä, että tekevät sen ehkäsyn sitte niin, etteivät varmasti tule raskaaksi!!! Säälittää sun lapses ihan hirveesti..reppana synty, vaikkei saanut valita, et syntyykö ja joutuu siitä elämänsä kärsiä. Vie hoitoon se lapsi päiväkotiin, ettet tee sille mitään, ja hae ite apua jostain...

 

Mulla on siis 1-vuotias lapsi ja olen huomannut että tää äitiys ei ole mun juttu. Lapsi syntyi vahinkona, raskaus oli jo sen verran pitkällä, että en saanut keskeytystä. Lääkäritkään eivät kuvitelleet mun voivan raskautua, sairauden jättämien jälkien vuoksi, mutta niinpä kävi silti.

Tämä siis varmasti vaikuttaa suhtautumiseeni. Mies on ollut ns. päävastuussa lapsesta, mutta nyt kun jouduin selän takia sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi, olen lapsen kanssa päivät yksin. En nauti tästä yhtään, pätkän vertaa. Silloin kun lapsi nukkuu tai on kiltisti, homma on ok, mutta huonompina hetkinä meinaa pää räjähtää

Olen päässyt menemään paljon itsekseni, kiitos miehen, matkoille ja päivittäin päässyt tekemään omia juttujani. Aina kun palaan kotiin, en tunne iloa juurikaa, vaan haikailen entistä elämääni päivittäin. Lähden nyt jouluksi viideksi päiväksi ystäväni luo englantiin, mikä varmasti tuulettaa mukavasti, mutta paluu ahdistaa jo valmiiksi.

Oon ihan surkea, mutta tää ei ole mua varten, ei vaikka miten yritän ja juttelen ja käsittelen asiaa. Miestä rakastan älyttömästi ja lastakin rakastan tavallani, mutta häpeäkseni voin sanoa, että jos saisin muuttaa menneisyyttä, niin poikani olisi saanut jäädä syntymättä

Tää ei sua ehkä lohduta, vaikka toivoisinkin niin. Et ole ainoa, joka tuohon tilanteeseen on joutunut.

 

Kurjaa, mutta minulta et kauheasti myötätuntoa saa. Elämä ei korjaannu sillä, että antaa kaikkien vaarallisten tunteiden hallita itseään ja sitten vielä toiset silittävät päätä, että voi voi, sinullahan on oikeus tuntea noin.

Sinun ON otettava itseäsi niskasta kiinni. Olet aikuinen ihminen kuitenkin. Joskus jonkun on sanottava suoraan tuo, jos vähän tulisit järkiisi.