Mä olen äiti ja onnellinen siitä, vaikka välillä tekisikin mieli postittaa se lapsi Timbuktuun. Mä koen olevani hänelle tärkeä, ihan ilman päivityksiäkin. Se on välillä todella raskasta, kun yrittää parhaansa mukaan huolehtia, hoivata, järjestää aikaa, kuunnella, leikkiä, ohjata ja opettaa. Mutta mä tiedän, että mun lapseni tulee pärjäämään.
Sen sijaan maailma on täynnä äitejä, jotka raatavat päivästä toiseen pitääkseen lapsensa hengissä. He toimivat ihan oikeasti lastensa turvamiehinä, ettei kukaan pääse lapsia satuttamaan tai varastamaan. He tekevät pitkiä työpäiviä sellaisissa olosuhteissa, missä yksikään suomalainen ei suostuisi tekemään päivääkään töitä. He saavat minimipalkkaa, mistä iso osa menee miehen juomiseen. He synnyttävät tahtomattaan yhä enemmän ja enemmän lapsia, koska se on asia josta ei neuvotella. He joutuvat hautaamaan lapsiaan, koska ruokaa ei riittänyt kaikille tai lääkäriin ei päässyt. He joutuvat katsomaan, miten omat lapset päätyvät elämään samanlaista elämää kuin itsekin elää, vailla toivoa paremmasta. Heistä tulee kolmekymppisinä isoäitejä, ja synnyttävät sen jälkeen vielä lisää omia lapsia. He joutuvat miettimään, mitä vastata lapselle, joka kysyy:"Onko meillä tänään ruokaa?"
Meistä länsimaisista äideistä yksikään ei pärjäisi noissa olosuhteissa, noilla lapsimäärillä.