H
"Henna"
Vieras
Onko muilla kokemuksia aivan liian passiivisista isovanhemmista? Omat ja mieheni vanhemmat ovat olleet todella vastentahtoisia näkemään ja hoitamaan lapsenlapsiaan.
1-vuotias lapseni ei ole vielä kertaakaan ollut äidilläni hoidossa, vaikka äitini asuu vain 4 km päässä meistä. 3-vuotias on ollut elämänsä aikana mummollaan "jopa" viisi kertaa hoidossa. Tämä onnistuu niin harvoin, ja vain silloin kun äitini sitä itse ehdottaa, että pystyn laskemaan muistista joka ikisen kerran erikseen.
Mummo ei myöskään kyläile meillä. Syynä oli että asumme liian kaukana. Kun muutimme lähemmäs, jotta lapset näkisivät enemmän isovanhempiaan, ei tilanne muuttunut miksikään. Äitini on käynyt meillä vuoden aikana yhden kerran kylässä, muuten olemme vierailleet hänen luonaan.
Kun tarvitsisin hoitoapua, sitä ei koskaan järjesty. Äidilläni on aina muuta. Lukuun ottamatta 'pakkotilannetta' kun menin synnyttämään toista lasta eikä äitini kai kehdannut kieltäytyä kun etukäteen pyysin apua ja kerroin että muuta kautta esikoisen hoito ei taida järjestyä. Tällöinkin olimme mieheni kanssa sopineet että hän lähtee kotiin esikoisen kanssa, jos hoito mummon luona ei onnistukaan.
Lasten vaari "kunnostautui" hoitamaan lapsia heidän ollessaan 0- ja 2-vuotiaita, jolloin kerran viikossa pääsin hoitamaan omia asioita n. 1,5 tunnin ajaksi. Olin tästä todella otettu ja kiitollinen, ja kerroinkin sen hänelle. Tuolloin kävimme vaarilla kyläilemässäkin useammin. Puolen vuoden jälkeen vaikutti kuitenkin tulevan "kyllästyminen", ja nyt ei nähdä oikeastaan ollenkaan. Asia vain paheni pari kuukautta sitten kun isäni ilmoitti ettei hän "pysty" muutamaan viikkoon näkemään, on sen verran kiirettä. Mitään ei ole tämän jälkeen kuulunut siltä suunnalta. Itse soitin hänelle muutama viikko sitten, mutta hän ei halunnut nähdä.
Toinen mummo asuu kauempana eikä ehdi juuri kylään. Olemme käyneet sillä suunnalla kyläilemässä. Mummo on hoitanut lapsenlapsiaan täsmälleen kaksi kertaa, yhteensä n. 5 tuntia. Toinen vaari on sairaseläkkeellä eikä jaksa paljon kyläillä, pienten hoitamisesta nyt puhumattakaan.
Isovanhempien iästä tuon ei pitäisi olla kiinni. Pari heistä on alle kuusikymppisiä, pari hieman päälle. Myös välit ovat kunnossa. Tai no, niin kunnossa kuin tässä tilanteessa nyt voi olla. Kukaan ei ole loukkaantunut mistään, olen tätäkin kysynyt heiltä. Itseäni tietysti loukkaa koko tilanne.
Olen niin turhautunut ja vihainen varsinkin vanhemmilleni, että jopa puhelimessa puhuminen sujuu nykyään nihkeästi. Pelkään että tätä menoa välit katkeavat kokonaan. Olen kertonut että olisi mukavaa olla enemmän tekemisissä ja kaipaisin välillä hieman tukea ja apua, mutta isovanhemmat vetoavat kiireisiinsä ja jaksamiseensa. On selvästi tärkeämpiä asioita, jotka menevät minun ja lasteni edelle.
Kiinnostuksen tasosta kertoo ehkä sekin että lastemme 3- ja 1-vuotissynttäreillä oli vain yksi isovanhempi paikalla. Toisaalta hassua on se, että kun isovanhemmat tapaavat lapsenlapsiaan, he ovat selvästi kaikinpuolin innoissaan ja iloissaan, halittelevat ja leikkivät lasten kanssa. Tapaamisten jälkeen esikoinen aina kysyy että nähdäänhän me mummi/vaari taas pian? Ja isovanhemmat vakuuttelevat että jatkossa yritetään nähdä useammin. Hyvistä aikeista ei vaan koskaan tule totta.
Melko pitkästi tuli raapustettua, mutta asia painaa mieltä kovasti. Oikeastaan en kaipaa tässä vinkkejä tilanteen korjaamiseen, olen jo menettänyt toivoni asian suhteen. Yhteisestä ajasta miehen kanssa ei myöskään kannattane haaveilla, ennen kuin saadaan jonkun lastenhoitoapua järjestävän firman kautta palkattua hoitaja lapsille, ja tämä taas odottaa äitiyslomalta töihin paluun myötä paranevaa rahatilannetta. Kummitädeistä ja sedistä ei ole ollut lastenhoidon suhteen sen suurempaa apua.
Sen sijaan kaipaisin vertaistukea. Sitä tulee pohtineeksi, olemmeko ainoat joilla tilanne on päässyt näin pahaksi? Vai onko nykymaailma niin kiireinen, ihmiset niin stressaantuneita työstään ja keskittyneet vain omien asioidensa ja oman onnensa tavoitteluun, etteivät muut asiat jaksa enää kiinnostaa? On niin helppo sanoa ei. Aina ehtii myöhemmin. "Myöhemmin" ei vaan koskaan koita.
Henna
1-vuotias lapseni ei ole vielä kertaakaan ollut äidilläni hoidossa, vaikka äitini asuu vain 4 km päässä meistä. 3-vuotias on ollut elämänsä aikana mummollaan "jopa" viisi kertaa hoidossa. Tämä onnistuu niin harvoin, ja vain silloin kun äitini sitä itse ehdottaa, että pystyn laskemaan muistista joka ikisen kerran erikseen.
Mummo ei myöskään kyläile meillä. Syynä oli että asumme liian kaukana. Kun muutimme lähemmäs, jotta lapset näkisivät enemmän isovanhempiaan, ei tilanne muuttunut miksikään. Äitini on käynyt meillä vuoden aikana yhden kerran kylässä, muuten olemme vierailleet hänen luonaan.
Kun tarvitsisin hoitoapua, sitä ei koskaan järjesty. Äidilläni on aina muuta. Lukuun ottamatta 'pakkotilannetta' kun menin synnyttämään toista lasta eikä äitini kai kehdannut kieltäytyä kun etukäteen pyysin apua ja kerroin että muuta kautta esikoisen hoito ei taida järjestyä. Tällöinkin olimme mieheni kanssa sopineet että hän lähtee kotiin esikoisen kanssa, jos hoito mummon luona ei onnistukaan.
Lasten vaari "kunnostautui" hoitamaan lapsia heidän ollessaan 0- ja 2-vuotiaita, jolloin kerran viikossa pääsin hoitamaan omia asioita n. 1,5 tunnin ajaksi. Olin tästä todella otettu ja kiitollinen, ja kerroinkin sen hänelle. Tuolloin kävimme vaarilla kyläilemässäkin useammin. Puolen vuoden jälkeen vaikutti kuitenkin tulevan "kyllästyminen", ja nyt ei nähdä oikeastaan ollenkaan. Asia vain paheni pari kuukautta sitten kun isäni ilmoitti ettei hän "pysty" muutamaan viikkoon näkemään, on sen verran kiirettä. Mitään ei ole tämän jälkeen kuulunut siltä suunnalta. Itse soitin hänelle muutama viikko sitten, mutta hän ei halunnut nähdä.
Toinen mummo asuu kauempana eikä ehdi juuri kylään. Olemme käyneet sillä suunnalla kyläilemässä. Mummo on hoitanut lapsenlapsiaan täsmälleen kaksi kertaa, yhteensä n. 5 tuntia. Toinen vaari on sairaseläkkeellä eikä jaksa paljon kyläillä, pienten hoitamisesta nyt puhumattakaan.
Isovanhempien iästä tuon ei pitäisi olla kiinni. Pari heistä on alle kuusikymppisiä, pari hieman päälle. Myös välit ovat kunnossa. Tai no, niin kunnossa kuin tässä tilanteessa nyt voi olla. Kukaan ei ole loukkaantunut mistään, olen tätäkin kysynyt heiltä. Itseäni tietysti loukkaa koko tilanne.
Olen niin turhautunut ja vihainen varsinkin vanhemmilleni, että jopa puhelimessa puhuminen sujuu nykyään nihkeästi. Pelkään että tätä menoa välit katkeavat kokonaan. Olen kertonut että olisi mukavaa olla enemmän tekemisissä ja kaipaisin välillä hieman tukea ja apua, mutta isovanhemmat vetoavat kiireisiinsä ja jaksamiseensa. On selvästi tärkeämpiä asioita, jotka menevät minun ja lasteni edelle.
Kiinnostuksen tasosta kertoo ehkä sekin että lastemme 3- ja 1-vuotissynttäreillä oli vain yksi isovanhempi paikalla. Toisaalta hassua on se, että kun isovanhemmat tapaavat lapsenlapsiaan, he ovat selvästi kaikinpuolin innoissaan ja iloissaan, halittelevat ja leikkivät lasten kanssa. Tapaamisten jälkeen esikoinen aina kysyy että nähdäänhän me mummi/vaari taas pian? Ja isovanhemmat vakuuttelevat että jatkossa yritetään nähdä useammin. Hyvistä aikeista ei vaan koskaan tule totta.
Melko pitkästi tuli raapustettua, mutta asia painaa mieltä kovasti. Oikeastaan en kaipaa tässä vinkkejä tilanteen korjaamiseen, olen jo menettänyt toivoni asian suhteen. Yhteisestä ajasta miehen kanssa ei myöskään kannattane haaveilla, ennen kuin saadaan jonkun lastenhoitoapua järjestävän firman kautta palkattua hoitaja lapsille, ja tämä taas odottaa äitiyslomalta töihin paluun myötä paranevaa rahatilannetta. Kummitädeistä ja sedistä ei ole ollut lastenhoidon suhteen sen suurempaa apua.
Sen sijaan kaipaisin vertaistukea. Sitä tulee pohtineeksi, olemmeko ainoat joilla tilanne on päässyt näin pahaksi? Vai onko nykymaailma niin kiireinen, ihmiset niin stressaantuneita työstään ja keskittyneet vain omien asioidensa ja oman onnensa tavoitteluun, etteivät muut asiat jaksa enää kiinnostaa? On niin helppo sanoa ei. Aina ehtii myöhemmin. "Myöhemmin" ei vaan koskaan koita.
Henna
?
