kiitos, teki hyvää lukea. Paljon olet edistynyt parissa vuodessa, vaikka se raskasta on sitten ollutkin.
Itseäni ei ehditty varsinaisesti hyväksikäyttää, mutta kokeiltiin. Vasta nyt keski-ikäisenä mietin asioiden yhteyksiä. Minun kannaltani tuhoavinta on ollut sen tajuaminen, miten vähän vanhemmistani on ollut tukea.
Äitini sössi tilanteessa, hän kysyi miksi tulin kotiin ennen aikojani tuttavaperheen luota, puhisin vastaukseksi, että se mies on sika. Pedofiileistä ei ollut tuohon aikaan tapana puhua. Olin aina ajatellut, että äitini on sensortin nainen, josta ei kukaan kävele yli, ja puolustaa minua kyllä. Mutta hänpä ei reagoinut mitenkään, kun en kerran suostunut täsmentämään lausuntoani. Oli kuitenkin ystävättärensä kanssa kaikessa hiljaisuudessa keskustellut asiasta ja kysellyt, ja saanut vastaukseksi että kyllähän se mies on tunnettu sikuudestaan naisten suhteen. Kummallekaan heistä ei kuitenkaan tullut mieleen, että 13-vuotiaana en ollut ihan nainen kuitenkaan, ja saattaisin kaivata jotain tukea ja kuulijaa.
Aikuisena vasta olen tajunnut, miten omituinen äitini oikeasti on. Hän on moneen otteeseen kiusoitellut minua tuolla miehellä, kuulemma siksi kun on niin hauska nähdä ilmeeni. Ihan kuin oltaisiin alaluokkalaisia kavereita, ja hän härnää minua pojasta johon olen ihastunut. Kerran hän jopa sanoi vaikkei varsinaisesti kai minua tarkoittanutkaan, että minkä se mies sille mahtaa jos kaikenlaiset pikkuhuorat roikkuvat ympärillä. (mies on julkisuuden henkilö - syy jonka takia en tosiaankaan ole halunnut esim. poliisin juttusille lähteä, koska en kestäisi heidän epäileviä reaktioitaan). Sillä kertaa äiti sai sitten ihasteltavaksi muutakin kuin inhoavan ilmeeni - revin häneltä paidan päältä ennen kuin ehdin tajuta asiaa. Taisin päättää, että jos et ymmärrä rakkaudesta tukkia turpaasi, niin tee se sitten edes pelosta.
Vasta viime vuosina äiti on kerran kysynyt jotenkin ahdistuneen oloisena, mitä minun ja tuon tyypin välillä sitten oikein tapahtui. Oli kai katsonut jotain lasten hyväksikäyttöön liittyvää telkkarista. Totesin, että siitä asiasta en sinun kanssasi puhu. Kysyi miksi, ja totesin että eipä ole osoittautunut aiheelliseksi.
Seksuaalisuuteni on ollut pitkään jotenkin miehistä laatua - etäistä, ottavaa, irti rakkaudentunteista. Sen päälle pitää saada nukkua, ei kuherrella. Miehistä olen pitänyt, mutta jotenkin sisarellisesti. Vaikka en ole kylmä tai heikkoudenvastustaja muuten, suhtauduin pahenevasti inhoten tarvitsevaan poikaystävään, jolle olin jotenkin äidin roolissa, ja petin häntä ilmiselvästi kostaakseni sen.
Olen edelleen aika kyvytön tarvitsemaan ketään, edes terapiaan en ole halunnut. Jotenkin taisi käydä niin, että pelkoni yltyi nimenomaan naisia kohtaan. Aikuisikä on mennyt vaihtelevasti masentuneena ja yöt valveilla. Viime aikoina olen jotenkin alkanut myöntää pienuuteni, ja aina se on iso asia.
Ja kuten 26: Vaikeuksia luottaa keneenkään. Vaikeuksia läheisyydessä. Ylisuojeleva, agressiivinen. Jos luotan, teen sen heittäytymällä. Miehelleni tämä taitaa olla hiukan rankkaa, hän joutuu kai kätkemään tunteitaan ja epätäydellisyyttään pelätessään, etten kestäisi niitä.