meillä ei ole ensimmäisen lapsen jälkeen ollut koskaan kahdenkeskistä aikaa eli ainakaan viiteen vuoteen. Lapsille ei ole hoitajaa, ja sellaisesta ei ole kyse että "emme pitäisi suhteita yllä". Paha on pitää kun omassa lapsuudenkodissa on raivoava ja väkivaltainen/aggressiivinen MT-ongelmainen isä, ja toisessa "mummolassa" juoppoja ja perverssejä (katsovat pornoa päivät pitkät jne) isovanhempia. Kummatkaan isovanhemmat eivät ole koskaan hoitaneet, eivät hoida eivätkä edes osaisi tai pystyisi hoitamaan. Tätejä ja setiä ja kummeja ei ole, nykyään suvut ovat niin pieniä. Lapsenhoitajia omasta takaa ei siis ole, eikä tule tämän suvun piirissä olemaan.
Ennen olin tästä katkera ja kiukkuinen, vaan en enää - olen huomannut että asian hyväksyminen auttaa. Eli hyväksyn sen että näin on näreet, ja näillä mennään. Käymme siis tuulettumassa erikseen. Totta kai se olisi ihanaa jos pääsisi kahdestaan - mutta kun ei pääse! Jos ei pääse niin ei pääse, ja jos sitä asiaa jää surkuttelemaan niin kyllä sitä katkeruuteen tuhoutuu ennenpitkää.
Joskus kun pienin on isompi (nyt vasta 1v) niin sitten voin harkita MLL hoitajalle jättämistä, mutta täällä päin ne eivät tee yökeikkoja vaan ainoastaan päiväkeikkoja. Eli siis yhteistä yön yli aikaa seuraavan kerran saamma viettää ehkä joskus 15 vuoden päästä. Ei se niin katastrofaaliselta tunnu.
Lapset on tehty itselle, ja asia on ollut tiedossa (siis se että isovanhemmat eivät kuulu elämäämme) joten mitäpä sitä harmittelemaan. Kuulostaa kliseeltä, mutta asennemuutos on ainoa mikä auttaa. Sukulaisia kun ei voi kaupasta ostaa uusia tai vaihtaa vanhojen tilalle.
