J
jadal
Vieras
Mieheni vanhemmat ovat ihan mukavia ihmisiä, joita on kiva silloin tällöin tavata.
Aiemmin meillä olikin tilanne sellainen, että asuivat vähän kauempana ja vierailivat n.kuukauden välein, ja olivat sitten n. viikon kerrallaan. Kesti pitkään, ennen kuin opin oikean tavan suhtautua noihin pitkiin vierailuihin, eikä se tosiaan sujunut kivuttamosti.
Nyt reilu noin pari kuukautta sitten tilanne kuitenkin muuttui, kun miehen vanhemmat muuttivat samalle paikkakunnalle kuin me. Joudun olemaan tekemisissä heidän kanssaan lähes päivittäin, suurimmaksi osaksi omassa kodissani.
En tiedä yhtään mihin pitäisi vetää raja, miten yhdistää lähimmäisen rakkaus ja terve itsekkyys.
Mä kun en osaa touhuta rennosti omia juttujani, kun täällä on muita. Ei minusta ole mukava siivota ja laittaa ruokaa, kun talossa on vieraita. Jos haluaisinkin tehdä lasten kanssa jotain, niin ei onnistu. Eiväthän lapsetkaan malta olla äidin kanssa, joka vetää rajat. Mummo, ja erityisesti pappa kun antaa periksi lähes kaikessa, ja lapset kyllä käyttävät tätä surutta hyväkseen. Kasvatusasioissa meillä on kyllä muutenkin erilaiset näkemykset, ja aika usein olen tunteut itseni ilkiöksi kun joudun kieltämään ja vetämään rajoja. Miehestä nyt on jonkun verran tuossa asiassa apua, mutta ei pajon, sillä hän on töissä suurimman osan vanhempiensa veirailun ajasta.
Mun mielestä olisi mukavaa viettää välillä aikaa rennosti oman perheen parissa, ilman että siinä joku muu häärää ja hössöttää.
Vaikeimmaksi tilanteen tekee se, että appi ja anoppi muuttivat meidän takia paikkakunnalle, eikä heillä hirveästi ole muuta tekemistä päivisin, huolimatta siitä, että aika pian ovat saaneet uusia tuttavia täältä.
Lisäksi tunnen jollain tavoin olevani heitä kohtaan suuressa kiitollisuuden velassa heitä kohtaan, heistä kun on monesti ollut myös suuri apu.
En tiedä saiko tästä sepustuksesta nyt selvää, toivottavasti.
Aiemmin meillä olikin tilanne sellainen, että asuivat vähän kauempana ja vierailivat n.kuukauden välein, ja olivat sitten n. viikon kerrallaan. Kesti pitkään, ennen kuin opin oikean tavan suhtautua noihin pitkiin vierailuihin, eikä se tosiaan sujunut kivuttamosti.
Nyt reilu noin pari kuukautta sitten tilanne kuitenkin muuttui, kun miehen vanhemmat muuttivat samalle paikkakunnalle kuin me. Joudun olemaan tekemisissä heidän kanssaan lähes päivittäin, suurimmaksi osaksi omassa kodissani.
En tiedä yhtään mihin pitäisi vetää raja, miten yhdistää lähimmäisen rakkaus ja terve itsekkyys.
Mä kun en osaa touhuta rennosti omia juttujani, kun täällä on muita. Ei minusta ole mukava siivota ja laittaa ruokaa, kun talossa on vieraita. Jos haluaisinkin tehdä lasten kanssa jotain, niin ei onnistu. Eiväthän lapsetkaan malta olla äidin kanssa, joka vetää rajat. Mummo, ja erityisesti pappa kun antaa periksi lähes kaikessa, ja lapset kyllä käyttävät tätä surutta hyväkseen. Kasvatusasioissa meillä on kyllä muutenkin erilaiset näkemykset, ja aika usein olen tunteut itseni ilkiöksi kun joudun kieltämään ja vetämään rajoja. Miehestä nyt on jonkun verran tuossa asiassa apua, mutta ei pajon, sillä hän on töissä suurimman osan vanhempiensa veirailun ajasta.
Mun mielestä olisi mukavaa viettää välillä aikaa rennosti oman perheen parissa, ilman että siinä joku muu häärää ja hössöttää.
Vaikeimmaksi tilanteen tekee se, että appi ja anoppi muuttivat meidän takia paikkakunnalle, eikä heillä hirveästi ole muuta tekemistä päivisin, huolimatta siitä, että aika pian ovat saaneet uusia tuttavia täältä.
Lisäksi tunnen jollain tavoin olevani heitä kohtaan suuressa kiitollisuuden velassa heitä kohtaan, heistä kun on monesti ollut myös suuri apu.
En tiedä saiko tästä sepustuksesta nyt selvää, toivottavasti.
