Miks pitää olla joku johon uskoa? Onko se ihmisen huonoa itsetuntoa ettei tule vain itsensä kanssa toimeen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja en ymmärrä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Olen oikeasti luonnossa tosi rauhallinen, harvoin suutun, mutta viime yönä tätä mietiskelin ja ajattelin täällä laittaa keskustelun käyntiin. Nimittäin eräs uusi tuttavani on todella uskovainen joka sai minut miettimään näitä asioita, kuinka toinen voi olla niin lujassa uskossa ja toinen ei kaipaa mitään saadakseen mielenrauhan. Hän kuitenkin työskentelee samalla alalla kuin minä ja minä imen mielenrauhani metsästä ja ihanasta työstäni ja ihanasta perheestäni sekä ihanasta omasta seurastani.

No sulla on oma tapasi saada se mielenrauha ja tuttavallasi on toisenlainen tapa. Hyväksykööt kumpikin teistä toisen tavan ja kunnioittakoot sitä. Itse olen uskovainen, mutta ei mulla oo tarvetta saada koko maailmaa ajattelemaan samalla tavalla kuin minä. Minä kunnioitan ateistin tai kenen tahansa tapaa uskoa omalla tavallaan ja toivon, että hänkin kunnioittaa minun tapaani.
 
Kyllä minäkin tiedä paljon elämän kääntöpuolesta. Olen menettänyt vanhempani ja myös lapseni ja toinen lapsistani on sairas. Ei elämä ole helppoa, mutta kuka on ikinä sanonut että olisikaan? Kuuluuko ollakkaan? Pitää hyväksyä päivät sellasina ku ne tulee ja olla onnellisia hyvistä päivistä ja hetkistä. Tiedän että toinen saa kultalusikalla, toinen rautakauhalla, toinen on terve, toinen vakavasti sairas, sitä se elämä vaan on, tosin minulle nämä tapahtuneet asiat elämässäni ovat ainakin tehneet selvemmäksii ettei mitään ylempää tahoa ole. Mutta siis kukin uskokoon mihin haluaa ja kokee tarpeensa uskoa.
 
Monihan kasvatetaan uskomaan johonkin. Ja sitä vaikeampaa on aikuisena irrottautua uskonnosta jos siihen on lapsesta asti aivopesty. Uskonnothan kieltävät aina jotain tai leimaavat asiat synniksi.
Sitten on se oma joukkonsa jotka tulevat uskoon/ löytävät jonkun uskonnon juuri silloin kun elämässä on iso kriisi ja tuntuu ettei omat voimat riitä. Uskonto toimii henkisenä kainalosauvana ja kannattelee niiden kriisien ylitse. Mä tiedän monia mielisairaalaan joutuneita jotka ovat etsineet uskonnoista apua. Osa toki joutuu sinne lataamoon vasta kun on etsinyt apua uskonnosta ja osa taas houkutellaan siinä herkässä mielentilassa etsimään apua uskonnoista.
 
Juuri aloin miettimään kanssa, että uskonto rajoittaa kamalasti elämää. Minä en esimerkiksi menisi ikinä naimisiin, koen sen turhaksi ja päivän prinsessana voi viettää muutenkin. En haluan rengastaa ja kahlita jollain valalla toista itseeni, enkä tarvitse kenenkään lupaa olla mies ja vaimo. Mutta kukin tyylillään ja minulla on hyvä olla omissa saappaissani, toivottavasti kaililla muillakin on hyvä olla omissaan.
 
No, ihmiset on erilaisia. Minä uskon moneenkin asiaan mitä en ole ollut omin silmin todistamassa. vaikka tietyssä mielessä olen kuitenkin aika skeptinen, koen silti että elämä olisi aika hankalaa jos ei koskaan voisi uskoa tai luottaa mihinkään asiaan mitä ei ole siis henkilökohtaisesti ollut itse todistamassa.

Mitä mielenrauhaan tulee, jokaisella on ne omat keinonsa sen saavuttamiseen. Joku tykkää urheilla, harrastaa jotain muuta, ehjä joogata tms. Jollakin on se usko mihin voi turvautua. En tiedä mitä hiattaa noista sitten on tai miksi ne niin kovatsi ärsyttävät muita? Itse muistan kun pikkuveljen itsemurhan jälkeen aloin juosta ensimmäistä kertaa elämässäni, lenkille pääsy ja siinä itsensä väsyttäminen äärirajoille (juu, ei aina ollut siitä järkevimmästä päästä) jollain lailla auttoi ahdistuksessa. Varsin ikävältä olisi tuntunut jos joku olisi tullut siihen sanomaan että minun pitäisi lopettaa se juoksiminen, koska se on vain heikon ihmisen tapa selvitä vaikeasta tilanteesta. Samoin muissa ahdistavaissa tilanteissa on tietynlainen liikkeellä pysyminen auttanut selviämään ja käsittelemään ongelmia sopivassa aikataulussa. Ehkä se kertoo sitten heikkoudesta ja olkoot niin. jos uskoni ja oman toimintani avulla olen selviytynyt niistä ahtaista paikosita mihin olen joutunut ja kaikesta huolimatta uskon yhä että elämä on ihan jees niin onko se oikeasti joltain sitten niin suuresti pois?
 
Juuri aloin miettimään kanssa, että uskonto rajoittaa kamalasti elämää. Minä en esimerkiksi menisi ikinä naimisiin, koen sen turhaksi ja päivän prinsessana voi viettää muutenkin. En haluan rengastaa ja kahlita jollain valalla toista itseeni, enkä tarvitse kenenkään lupaa olla mies ja vaimo. Mutta kukin tyylillään ja minulla on hyvä olla omissa saappaissani, toivottavasti kaililla muillakin on hyvä olla omissaan.

Miten se uskonto ja naimisiinmeno liittyy toisiinsa? Mä en usko mihinkään uskontoon ja kun menimme naimisiin niin en tosiaan viettänyt päivää prinsessana vaan pari minuuttia tuomarin edessä ja homma oli siinä.
 
Juuri aloin miettimään kanssa, että uskonto rajoittaa kamalasti elämää. Minä en esimerkiksi menisi ikinä naimisiin, koen sen turhaksi ja päivän prinsessana voi viettää muutenkin. En haluan rengastaa ja kahlita jollain valalla toista itseeni, enkä tarvitse kenenkään lupaa olla mies ja vaimo. Mutta kukin tyylillään ja minulla on hyvä olla omissa saappaissani, toivottavasti kaililla muillakin on hyvä olla omissaan.

ei minusta uskonto rajoita . noin voi sanoakin vain sellainen ihminen joka ei usko :) sillä eihän kai kukaan usko asioihin joita ei itse pitäisi oikeina ja hyvinä vaan kokisi ne rajoitteiksi.
 
Juuri aloin miettimään kanssa, että uskonto rajoittaa kamalasti elämää. Minä en esimerkiksi menisi ikinä naimisiin, koen sen turhaksi ja päivän prinsessana voi viettää muutenkin. En haluan rengastaa ja kahlita jollain valalla toista itseeni, enkä tarvitse kenenkään lupaa olla mies ja vaimo. Mutta kukin tyylillään ja minulla on hyvä olla omissa saappaissani, toivottavasti kaililla muillakin on hyvä olla omissaan.

Hmm... En ihan pysynyt kärryillä. Millä lailla se usko siis rajoittaa jos oikeasti uskoo? Jos oikeasti uskoo avioliittoon niin ilmeisesti silloin haluaa mennä naimisiin sen ihmisen kanssa kenen kanss anyt on perhettä perustamassa.

Enemmän siinä olisi rajoittavaa jos täytyisi väkisin vastustaa noitakin asioita, olla menemättä naimisiin vaikka sitä oikeasti haluaisi vain koska pitää yrittää esittää itsenäistä (mitä siis jostain kumman syystä ei voisi avioliitossa olla).

Mutta siis jos sinulla on hyvä olla omassa tilanteessasi niin miksi ihmeessä sinua niin häiritsee se että toiset uskovat ja toimivat erilailla?
 
Kyllä minäkin tiedä paljon elämän kääntöpuolesta. Olen menettänyt vanhempani ja myös lapseni ja toinen lapsistani on sairas. Ei elämä ole helppoa, mutta kuka on ikinä sanonut että olisikaan? Kuuluuko ollakkaan? Pitää hyväksyä päivät sellasina ku ne tulee ja olla onnellisia hyvistä päivistä ja hetkistä. Tiedän että toinen saa kultalusikalla, toinen rautakauhalla, toinen on terve, toinen vakavasti sairas, sitä se elämä vaan on, tosin minulle nämä tapahtuneet asiat elämässäni ovat ainakin tehneet selvemmäksii ettei mitään ylempää tahoa ole. Mutta siis kukin uskokoon mihin haluaa ja kokee tarpeensa uskoa.
Näinpä. Ihmiset ovat erilaisia. Sama kokemus, mutta toinen masentuu ja toinen ei. Toinen saa elämänsä takaisin raiteilleen ja toinen ei. Toinen tarvitsee lohdutusta, toinen haluaa olla yksin.
 
En haluaisi mitään tuomarinkaan sanomaa, elämmä parisuhteessa jossa on mies ja nainen, miksi tarvisi olla sormukset tästä näyttää. En minä vastusta, minä kyseenalaistan ja mielestäni tämä on keskustelupalsta, jolla kaikki saa tuoda esille oman mielipiteensä, niin uskonnottomat kuin uskovaisetkin. Enkä kyseenalaistanut vain kristinuskoa vaan kaikkia uskontoja.

Eikö se ole vähän itsensä huijausta sekin jos mennään naimisiin kirkossaa jne ja luvataan siinä sitten jumalan edessä että ollaan koko elämä yhdessä ja erotaan myöhemmin? Eihän silloin ole uskoa itsessä, eikös siinä vaiheessa pitäisi kristinuskovaisten ainakin yrittää saada apua jumalalta vaikka mikä olisi?
 
Eikö ne kaikki käskyt sun muut mitä nyt niitä onkaan niin rajoita elämää? Jos ei niin anteeksi että olin väärässä, minun on vähän vaikea päästä asiasta käsiksi, kun näen vain pinnan asiasta, jos saisin kiinni ajatuksesta niin eihän minun tarvitsis kyseenalaistaa tai kysellä!
 
Eikös raamattu kieltäisi homoudet ja kaiken muunkin, kuten tietyssä määrin materialisminkin, jota moni uskovainen varmaan tänä päivänä kuitenkin harrastaa siis materialismia.
 
Uskoa ja sen merkitystä on vaikea ymmärtää, jos ei itse usko. Sitä on myös vaikea selittää muille - varsinkin niille, jotka eivät usko - koska uskokin merkitsee eri ihmisille erilaisia asioita. Jotkut uskovat siihen, että asioilla on tapana tavalla tai toisella järjestyä, eivätkä sen vuoksi murehdi turhista, vaikka tosiasiassa asiat eivät ole koskaan niin huonosti, etteivätkö ne voisi olla vieläkin huonommin.
 
En haluaisi mitään tuomarinkaan sanomaa, elämmä parisuhteessa jossa on mies ja nainen, miksi tarvisi olla sormukset tästä näyttää. En minä vastusta, minä kyseenalaistan ja mielestäni tämä on keskustelupalsta, jolla kaikki saa tuoda esille oman mielipiteensä, niin uskonnottomat kuin uskovaisetkin. Enkä kyseenalaistanut vain kristinuskoa vaan kaikkia uskontoja.

Eikö se ole vähän itsensä huijausta sekin jos mennään naimisiin kirkossaa jne ja luvataan siinä sitten jumalan edessä että ollaan koko elämä yhdessä ja erotaan myöhemmin? Eihän silloin ole uskoa itsessä, eikös siinä vaiheessa pitäisi kristinuskovaisten ainakin yrittää saada apua jumalalta vaikka mikä olisi?

Ihan sivuhuomautuksena että siinä ei kyllä luvata olla koko elämää yhdessä... :D
 
No, ihmiset on erilaisia. Minä uskon moneenkin asiaan mitä en ole ollut omin silmin todistamassa. vaikka tietyssä mielessä olen kuitenkin aika skeptinen, koen silti että elämä olisi aika hankalaa jos ei koskaan voisi uskoa tai luottaa mihinkään asiaan mitä ei ole siis henkilökohtaisesti ollut itse todistamassa.

Mitä mielenrauhaan tulee, jokaisella on ne omat keinonsa sen saavuttamiseen. Joku tykkää urheilla, harrastaa jotain muuta, ehjä joogata tms. Jollakin on se usko mihin voi turvautua. En tiedä mitä hiattaa noista sitten on tai miksi ne niin kovatsi ärsyttävät muita? Itse muistan kun pikkuveljen itsemurhan jälkeen aloin juosta ensimmäistä kertaa elämässäni, lenkille pääsy ja siinä itsensä väsyttäminen äärirajoille (juu, ei aina ollut siitä järkevimmästä päästä) jollain lailla auttoi ahdistuksessa. Varsin ikävältä olisi tuntunut jos joku olisi tullut siihen sanomaan että minun pitäisi lopettaa se juoksiminen, koska se on vain heikon ihmisen tapa selvitä vaikeasta tilanteesta. Samoin muissa ahdistavaissa tilanteissa on tietynlainen liikkeellä pysyminen auttanut selviämään ja käsittelemään ongelmia sopivassa aikataulussa. Ehkä se kertoo sitten heikkoudesta ja olkoot niin. jos uskoni ja oman toimintani avulla olen selviytynyt niistä ahtaista paikosita mihin olen joutunut ja kaikesta huolimatta uskon yhä että elämä on ihan jees niin onko se oikeasti joltain sitten niin suuresti pois?

Mutta sinähän uskot ja olet sinut selvästi itsesi kanssa ja pystyt uskomaan ja auttamaan itseäsi jollain konkreettisella.
 
Eikö ne kaikki käskyt sun muut mitä nyt niitä onkaan niin rajoita elämää? Jos ei niin anteeksi että olin väärässä, minun on vähän vaikea päästä asiasta käsiksi, kun näen vain pinnan asiasta, jos saisin kiinni ajatuksesta niin eihän minun tarvitsis kyseenalaistaa tai kysellä!

Tämä riippuu miten asioihin suhtautuu. Jos ajattelee vaikka äitiä tai perhettä joka uskoo vaistovanhemmuuteen ja kaikkeen siihen liittyvään. Rajoittaako se heidän elämäänsä pahasti vai onko vain niin että he sen oman elämäntapansa myötä saavat toteuttaa itseään juuri niin kuin haluavat? Samoin ihmiset jotka vaikka haluavat olla kuluttamatta turhaan, kannattavat kierrätystä jne. Ihminen joka urheilee ja noudattaa sen mukaista elämäntapaa, kärsiikö hän siitä oikeasti vai onko se vain tapa millä hän haluaa elää?

muoks. siis toki se oamlla tavallaan rajoittaa tai ainakin ohjaa valintoja. Mutta toisaalta kun ihmisellä on jokin tavoite hän on usein myös valmis tekemään työtä sen eteen ja saa siitä jotain irti.
 
Viimeksi muokattu:
Juuri aloin miettimään kanssa, että uskonto rajoittaa kamalasti elämää. Minä en esimerkiksi menisi ikinä naimisiin, koen sen turhaksi ja päivän prinsessana voi viettää muutenkin. En haluan rengastaa ja kahlita jollain valalla toista itseeni, enkä tarvitse kenenkään lupaa olla mies ja vaimo. Mutta kukin tyylillään ja minulla on hyvä olla omissa saappaissani, toivottavasti kaililla muillakin on hyvä olla omissaan.

mun siskoni on ateisti ja silti naimisissa. Maistraatissa menivät vihille ilman sen kummempia juhlallisuuksia. että en kyllä ymmärrä miten uskonto ja naimisiinmeno liittyy toisiinsa.
 
Mutta sinähän uskot ja olet sinut selvästi itsesi kanssa ja pystyt uskomaan ja auttamaan itseäsi jollain konkreettisella.

Eikö uskovat yleensä auta itseään noilla konkreettisilla asioilla? Ei usko ole mikään asia mikä irrottaa ihmiset yhteiskunnasta ja normaalielämästä. Ihan samalla lailla uskova tekee elämässän ratkaisuja, virheitä, kokee iloja ja pettymyksiä. Joutuu turvautumaan lääketieteen tai milloin mihin muuhunkin apuun. Usko vaan kulkee siinä mukana ja voi omalla tavallaan tukea ja auttaa jaksamaan.
 
Kysyin sitten googlesta, se onkiin siinä jos haluaa ne sormuslupaukset niin sanotaan:elämän loppuun asti tai vaihtoehtoisesti kunnes kuolema meidät erottaa.

Ja tämmöset kanssa sotii omaa ajattelu tapaa vastaan, mehän olemme kaikki omia itsejämme:
»Maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.»
 
Eikö ne kaikki käskyt sun muut mitä nyt niitä onkaan niin rajoita elämää? Jos ei niin anteeksi että olin väärässä, minun on vähän vaikea päästä asiasta käsiksi, kun näen vain pinnan asiasta, jos saisin kiinni ajatuksesta niin eihän minun tarvitsis kyseenalaistaa tai kysellä!

tätä mä en ymmärrä ku ihmiset kuvittelee uskovaisten kulkevan täällä maailmassa joku käsky- ja kieltopaperi kädessä josta ne sit kattoo voiko jotain tehdä vai ei. Kaikissa uskonnoissa on niitä käskyjä, mutta niiden mukaan eletään VAIN jos itse haluaa. Tämä on ero USKONNOLLISEN ja USKOVAISEN ihmisen välillä: USKONNOLLINEN ihminen tottelee niitä käskyjä orjallisesti, pakosta KOSKA NIIN KÄSKETÄÄN. Mutta uskovainen ihminen taas toimii niiden samojen käskyjen mukaan siksi ETTÄ ITSE HALUAA. Uskossa oleva ihminen EI KOE NIITÄ RAJOITTEINA vaan omasta halustaan niitä noudattaa, ilman minkäänlaista pakkopullaa. Mutta uskonnollinen ihminen taas kokee ne pakkopullana, pakollisena velvollisuutena. Ette te varmaan ymmärtäneet mitä tarkoitan, mutta näissä kahdessa on se ero. Koska sinä ap ei oo uskovainen niin et sinä pysty ymmärtää että joku haluaa OMASTA VAPAASTA TAHDOSTAAN elää joidenkin käskyjen mukaan. Niinku vaikka vaistovanhemmuuteen uskova ihan omasta vapaasta tahdostaan noudattaa vaistovanhemmuuteen kuuluvia asioita, joku toisin ajatteleva taas pitäisi niitä siihen kuuluvien asioiden noudattamista kauheana pakkopullana.
 
Kysyin sitten googlesta, se onkiin siinä jos haluaa ne sormuslupaukset niin sanotaan:elämän loppuun asti tai vaihtoehtoisesti kunnes kuolema meidät erottaa.

Ja tämmöset kanssa sotii omaa ajattelu tapaa vastaan, mehän olemme kaikki omia itsejämme:
»Maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.»

Tuskin siinä vieläkään luvataan elää yhdessä elämän loppuun asti vaan ainoataan luvataan tahtoa. tahtoa rakastaa toista myötä- ja vastoinkäymisissä jne (en nyt enää noita kaavoja ulkoa muista mutta tuskin ovat viimevuosina kovatsi muuttuneet). Ei ihminen voi koskaan luvata rakastaa koska tunteet tulevat ja menevät. Mutta ihminen voi tahtoa jakaa elämäsnä toisen kanssa, rakastaa ja tukea tätä jne. Sitä tahtoa sitten tarvitaan ja koetellaankin kovin kun tulee niitä vastoinkäymisiä ja väsymystä arjen myötä.
 

Yhteistyössä