Vakava masennus ja siitä selviäminen

[Syvä masennus]

Onko kukaan sairastanut vakavaa/keskivaikeaa masennusta?
Itse olen tällä hetkellä totaalisen uupunut ja maissa..elämän ilo on kadoksissa.
Rankkoja tapahtumia ollut tänä kesänä, ja niiden myötä alkoi masennus. Tällä hetekllä cipralex lääke käytössä, mutta ei auta ollenkaan, vaan lääkäriin olen ensi viikolla menossa. pelottaa kamalasti jos en paranekkaan, vaan mulla on aina näin paha olla. Itku on herkässä, ihan päivittäin itken, ja olen todella ärtyisä. mikään ei tuota iloa, ei mielihyvää, ja kaikki tuntuu vaan ärsyttävän. Tuskainen ja ahdistunut olo.

olisi kiva kuulla kokemuksia niiltä, ketkä ovata parantuneet, tai toipumassa parhaillaan tästä taudista. Löytyikö heti oikea lääkitys? Kuinka pian meni ennenkuin sait lääkkeistä apua??Miltä se olo pahimmillaan tuntui? YM....

Itse käyn myös juttelemassa mtt:ssä.

 

[cothis]

"Rankkoja tapahtumia ollut tänä kesänä" iski tuolta silmääni. Mulla puhkes paniikki ja masennus erinäisen sattuman seurauksena, ja söinhän sitten ties minkälaista lääkitystä että jotain saisin aikaan. Mutta ei ne auttanu, meni aikansa että tajusin vaan tuijottavani kotona seinää ja kuihtuvani kun ei syödäkään muistanut/jaksanut. Mun ratkasu oli sillon se, että heitin kaikki lääkkeet pois ja aloin käymään asioita läpi ihan itsekseni. Ei niistä pääse yli jos niitä ei käy läpi ja hyväksy niitä osana elämää - niin mä ajattelin. Ja se toimi, omalla kohdallani ainakin, vaan oli se parin vuoden prosessi

 

[masis]

Mulla aloitettiin kanssa sitaloprami keväällä,ensin lätkästiin heti 20mg ja nyt mennään jo 60mg. Ei se hetkessä ohi mee. Mä jo luulin,että alkoi helpottaa,mutta takapakkia tuli ja kovaa. Tä on yhtä helvettiä nyt,mutta uskon että kyllä joskus mullakin on tulevaisuus. Nyt oon sairaslomalla vielä pitkään.

 

[joo]

Ollut 5vuotta. Terapiasta on ollut apua, lääkkeistä ei niinkään. Yritän myös liikkua hyvin ja syödä terveellisesti (vaikkei se missään näy, kiitos lääkepöhnän). Voimia! Jos olet pk-seudulta ja kaipaat lenkille kaveria tms. niin ilmoittele.

 

[ap]

Tässä elämätilanteessa en voi tehdä sitä, että heivaan lääkkeet pois, ja käydä toista vuotta näitä asioita läpi. Toki olen erittäin onnellinen että sinä cothis selvisit vaikeuksistasi näin yli,mutta minulla on pieniä lapsia huollettavana, joten toimintakykykyisenä on jotenkin pysyttävä, en uskaltaisi ajatellakkaan että jätän lääkityksen kokonaan pois.
olen ajatellut kysäistä lääkäriltä cymbaltaa, siitä olen lukenut paljon hyviä kokemuksia.tietysti jokainen reagoi tavallaan näihin lääkkeisiin, mutta se on varma etten cipralexia enää halua jatkaa.

 

[ap]

Harmi, en ole pk-sudulta
miten te muuten jaksatte hoitaa kodin ja lapset, kun on paha olla?!

 

[ap]

Löysin muuten tällaisen ketjun cymbaltasta, olipa ihana lukea että joku on saanut elämänilonsa takaisin:
http://www.mielenterveys-taimi.fi/verkko/keskustelu/aiheet/2006_06_19_23_57_01/2007_12_14_16_15_23.php

 

[se sama]

kokeili cymbaltaa, mutta mulla ei ollut vaikutusta, cipralexiä syön koska se tasoittaa mielialoja jonkin verran, mutta ei se iloa ole elämään tuonut. Mulla vaikea elämäntilanne ja olen myös lapseni omaishoitaja, jotta kyllä tämä raskas elämäkin vaikuttaa. Toivottavasti cymbalta toimii sinulle paremmin. Voimia kovasti sinulle ja muillekin masennuksesta kärsiville.

 

[Honostooppari]

6 vuotta siinä meni :/

 

[syksyn aurinko]

Hei, minulla puhkesi masennus ollessani viimesellä kuulla raskaana, ja tytön syntymän jälkeen "pää sekosi" lopullisesti. Ahdistus oli aivan kaameaa, juoksin lääkäriltä lääkärille ja vaadin itselleni hoitoa, jo vaavin ollessa mahassa. Masennuslääkitys aloitettiin kaksi viikkoa synnytyksestä , ja nyt tuosta päivästä on vähän yli vuosi, eli tällä hetkellä kaikki tämä syksy yms. viime vuotiset tapahtumat tulevat pintaan =o

Mutta joo, itse voin sanoa että olen selvillä vesillä nyt, ja hakenut jo uusia töitä, ja menossa kohti uutta tulevaisuutta pienen tytön äitinä =)

SAnotaan näin että ensimmäiset kuukaudet lääkkeen voimalla oli kaameita, kun eii edistystä tapahtunut, mutta n. neljän kuukauden aikana rupesi ahdistus jäämään taka-alalle, samoin pakkoajatukset, mutta päivääkään en pysty mennä eteenpäin , etten tarkkailisi olotilaani, sen verran kauhea kokemus, kaikkinee ajatuksineen , ja itsemurha toiveineen, huh.

Toivotan sulle onnellista tulevaisuutta ja kärsivällisyyttä paranemisen suhteen , se ei tapahdu hetkessä, se vie oikeasti aikaa!

Voimia ja halaus =)

 

[mävaa]

Itselläni oli vaikea masennus esikoisen ollessa ihan pieni, olin tuolloin vielä yh. Erillaisia lääkkeitä kokeilin yhteensä n. vuoden ajan, mutta mulla ei auttanut. Kävin juttelemassa mtt:ssä, ja lopetin lääkkeet. Toipumiseen mulla meni n. 2 vuotta. Pahimmillaan se oli sitä etten jaksanut lapselle edes vaippaa vaihtaa, onneksi mulla oli hyvä tukiverkosto ja olin myös välillä ihan osastolla. Mä vaan yritin kaikin voimin huolehtia lapsestani, vaikeaa se oli, mutta näköjään siitä on selvitty. Tuosta on nyt aikaa jo 8-vuotta, nyt minulla on mies ja muitakin lapsia. Tuon masennuksen jälkeen sitä osaa nähdä tämän elämän vähän erillailla eikä niin pienistä hätkähdä. Kai se kasvattaa ihmistä jotenkin, koen olevani paljon paljon vahvempi nyt.

Toivon ap sinulle, että pääsisit pian alkuun toipumisesi kanssa!

 

[masentaa]

Mä olen pk-seudulta ja jaksan kyllä kävellä koiran kanssa. Kukin näköjään potee omalla tavallaan. Mulla ei ole ketään kavereita. Mulla on depis kai paljolti miehen takia, se on mut lannistanut. Olin välillä vähän aikaa avoliitossa toisen kanssa ja kun sen kans juteltiin kaikesta arkeen liittyvästä ja osoitettiin rakkautta, en tarvinnut masennuslääkkeitä ollenkaan. Sit kun se liitto loppui, tää vanha liitto jatkuu. Ihan ilman masennustakin olis tosi kurja olla, kun ainakin eilen tuntui menevän niin katastrofaalisen surkeeksi: mun mies sanoi tai jotenkin toi ilmi, ettei aio koskaan mun kanssa jutellakaan. Tuossa viime vuoden puolella sain aikaiseksi semmoisen lähentymisyrityksen ja päästiin juttutasolle. Se ei vaan jatku. Nyt on perjantai, mulla on kotona lapsi seurana. Mies kun tulee töistä, en tiedä mitä tehdä. Ei ole mitään järkeä olla ihmisen kanssa, joka vain murjottaa. Toiminnan tasolla joku voisikin todeta, että miehellähän se masennus on, eikä minulla. Hänellä olikin vaikeat lapsuuden olot, joita ei ole käsitellyt, esim. isä jätti, kun mun mies (ainoa lapsi) oli 3-vuotias. Sit oli juoppo isäpuoli ja oma äiti pahoinpiteli. - Liiton alkuaikoina hän ei yhtään tajunnut, että nyt ollaan yhdessä ja kaveruussuhteet tietysti muuttuvat. Hän syytti mua, että olen vieraannuttanut hänet kavereistaan. Eilen hän sanoi: "Onkohan mulla jokin kriisi." Mä vastasin, että on, vaihdevuodet. Jos joku tietää, mitä tässä voisi tehdä, kerro minullekin.

 

[ap]

6 vuotta siinä meni :/

Pitkä aika, mutta lopussa kiitos seisoo?! Oletan että olet nyt terve ja nautit elämästä

 

[ap]

Hei, minulla puhkesi masennus ollessani viimesellä kuulla raskaana, ja tytön syntymän jälkeen "pää sekosi" lopullisesti. Ahdistus oli aivan kaameaa, juoksin lääkäriltä lääkärille ja vaadin itselleni hoitoa, jo vaavin ollessa mahassa. Masennuslääkitys aloitettiin kaksi viikkoa synnytyksestä , ja nyt tuosta päivästä on vähän yli vuosi, eli tällä hetkellä kaikki tämä syksy yms. viime vuotiset tapahtumat tulevat pintaan =o

Mutta joo, itse voin sanoa että olen selvillä vesillä nyt, ja hakenut jo uusia töitä, ja menossa kohti uutta tulevaisuutta pienen tytön äitinä =)

SAnotaan näin että ensimmäiset kuukaudet lääkkeen voimalla oli kaameita, kun eii edistystä tapahtunut, mutta n. neljän kuukauden aikana rupesi ahdistus jäämään taka-alalle, samoin pakkoajatukset, mutta päivääkään en pysty mennä eteenpäin , etten tarkkailisi olotilaani, sen verran kauhea kokemus, kaikkinee ajatuksineen , ja itsemurha toiveineen, huh.

Toivotan sulle onnellista tulevaisuutta ja kärsivällisyyttä paranemisen suhteen , se ei tapahdu hetkessä, se vie oikeasti aikaa!

Voimia ja halaus =)

Kiitos kun jaoit kokemuksesi

Löysitkö sinä heti oikean lääkkeen?

 

[myös lääkkeetön]

Minä kanssa valitsi lääkkeettömän tien vaikean masennuksen hoidossa todettuani että lääkkeet vai sumentavat oloa ja tekevät jopa vaarallista välinpitämättömyyttä. Minun tapauksessani oli siis selkeästi muidenkin etu olla popsimatta nappeja (useampaa merkkiä koitettiin). Toivuin pitkän terapian avulla pikku hiljaa samalla elin tavallista arkea. Huvit jäivät vähemälle kun ei jaksanut. Parannuin ja lopetin terapian.

Masennus uusi vaikeana vuosia myöhemmin synnytyksen jälkeen ja kun heti ymmärsin kieltäytyä lääkkeistä paraneminen kesti vain vuoden verran. Toki aikaisempi kokemus ja terapian opit auttoivat paranemaan ensimmäistä kertaa nopeammin mutta ei mennyt ensin vuotta vekslatessa lääkityksen kanssa joka ei kuitenkaan auta.

Kyllä näkisin, että asiat kanattaa käsitellä huolella vaikka siihen aikaa menisi. Ei se arkea kokonaan lamauta vaikka vaikeaa onkin. Täytyy vaan luopua vähemmän tärkeistä asioista ja pyytää apua arjen hoidossa. Masennus kun on sellainen pirulainen, että niillä joilla taipumus on se uusii helposti ja kaikki huolimattomasti käsitellyt asiat tulee tuplana takaisin seuraavalla kerralla.

Voimia.

 

[Honostooppari]

6 vuotta siinä meni :/

Pitkä aika, mutta lopussa kiitos seisoo?! Oletan että olet nyt terve ja nautit elämästä

Viimeiset 11 vuotta oon ollu terve

 

[ap]

Ihanaa että on niin moni on kuitenkin parantunut tästä helvetistä

 

[syksyn aurinko]

Hei, minulla puhkesi masennus ollessani viimesellä kuulla raskaana, ja tytön syntymän jälkeen "pää sekosi" lopullisesti. Ahdistus oli aivan kaameaa, juoksin lääkäriltä lääkärille ja vaadin itselleni hoitoa, jo vaavin ollessa mahassa. Masennuslääkitys aloitettiin kaksi viikkoa synnytyksestä , ja nyt tuosta päivästä on vähän yli vuosi, eli tällä hetkellä kaikki tämä syksy yms. viime vuotiset tapahtumat tulevat pintaan =o

Mutta joo, itse voin sanoa että olen selvillä vesillä nyt, ja hakenut jo uusia töitä, ja menossa kohti uutta tulevaisuutta pienen tytön äitinä =)

SAnotaan näin että ensimmäiset kuukaudet lääkkeen voimalla oli kaameita, kun eii edistystä tapahtunut, mutta n. neljän kuukauden aikana rupesi ahdistus jäämään taka-alalle, samoin pakkoajatukset, mutta päivääkään en pysty mennä eteenpäin , etten tarkkailisi olotilaani, sen verran kauhea kokemus, kaikkinee ajatuksineen , ja itsemurha toiveineen, huh.

Toivotan sulle onnellista tulevaisuutta ja kärsivällisyyttä paranemisen suhteen , se ei tapahdu hetkessä, se vie oikeasti aikaa!

Voimia ja halaus =)

Kiitos kun jaoit kokemuksesi

Löysitkö sinä heti oikean lääkkeen?

Periaatteessa ei löytynyt heti, mulle syötettiin kaikkia tosi mietoja rauhoittavia tytön ollessa mahassa, mutta ei ne niin pahaan ahdistukseen auttanut. Sitten kun tyttö syntyi olo siis vaan paheni, kun luulin itse että sitten helpottaisi. Yritin olla kotona niillä miedoilla rauhoittavilla, mutta ei siitä mitään tullut en nukkunut, itkin , ahdistuin, sain paniikkikohtauksia siitä kun en tuntenut tyttöä kohtaan mitään, enkä siis itseäni , enkä elämää kohtaan mitää, maailmasta hävisi värit ja kaikki, olin kuin robotti josta oli patterir loppu.

En siis kyennyt omaa lastani rakastamaan saatikka hoitamaan, joten tajusin että tähän ei o muuta kun mennä "hullujen huoneelle"
Se oli minn elämän vaikein ja rankin päätös tähän ikään mennessä, mutta ainut vaihtoehto.





Eli tytön ollessa kaksi viikkoa otin ja pakkasin ja läksin osastohoitoon, jossa sitten mua seurattiin ja autettiin ja etittiin syytä tälle kaikelle, ehkä mun lapsuudesta heräsi kaikki äitiyteen liittyvät pelkotilat, jotka hormoonit pahensi.

Söin setralin lääkettä alkuun muistaakseeni jopa 300 mg ja seroquel lääkettä rinnalla, joka on psykoosilääke, niin 250 mg

Niillä pääsin alkuun ja ollessani kuukauden kirjoilla sairaalassa, rupesin hivenen luottamaan itseeni, ja olotiloihin, kaiken kaikkiaan olin kaksi viikkoa putkeen osastolla, ja kaksi viikkoa lomilla kotona...
ei siis ollut suljettu osasto, mutta se oli mun tarina ja mun kokemus, mutta jos en olisi päättänyt mennä sinne osastolle ja saanut niin paljon psykiatrista hoitoa, en tiedä miten tämä olisi päättynyt.

Tukiverkosto oli kokoajan mahtava sen puolesta että olin pienen vauvan äiti, muuten näin hyvää hoitoa olisi vaikea saada ilman lasta...

Nyt tyttöni on vuoden ja arki rullaaa meillä ihan tavalliseen tapaan, käydään muskareissa ja uimassa ja kaupungilla kattoo kavereita, tosin vielä mulla on paniikinomaisia tuntemuksia , jossain ruuhkatilanteissa, jos on esim väsynyt.

mutta kaikki hyvin tällä hetkellä muuten, hirveä trauma tästä kokemuksesta on jäänyt, ja kaikki tämä alkoi lumipallo tilanteesta kun unettomuus alkoi loppuraskaudesta...

=)

 

[ap]

Hei, minulla puhkesi masennus ollessani viimesellä kuulla raskaana, ja tytön syntymän jälkeen "pää sekosi" lopullisesti. Ahdistus oli aivan kaameaa, juoksin lääkäriltä lääkärille ja vaadin itselleni hoitoa, jo vaavin ollessa mahassa. Masennuslääkitys aloitettiin kaksi viikkoa synnytyksestä , ja nyt tuosta päivästä on vähän yli vuosi, eli tällä hetkellä kaikki tämä syksy yms. viime vuotiset tapahtumat tulevat pintaan =o

Mutta joo, itse voin sanoa että olen selvillä vesillä nyt, ja hakenut jo uusia töitä, ja menossa kohti uutta tulevaisuutta pienen tytön äitinä =)

SAnotaan näin että ensimmäiset kuukaudet lääkkeen voimalla oli kaameita, kun eii edistystä tapahtunut, mutta n. neljän kuukauden aikana rupesi ahdistus jäämään taka-alalle, samoin pakkoajatukset, mutta päivääkään en pysty mennä eteenpäin , etten tarkkailisi olotilaani, sen verran kauhea kokemus, kaikkinee ajatuksineen , ja itsemurha toiveineen, huh.

Toivotan sulle onnellista tulevaisuutta ja kärsivällisyyttä paranemisen suhteen , se ei tapahdu hetkessä, se vie oikeasti aikaa!

Voimia ja halaus =)

Kiitos kun jaoit kokemuksesi

Löysitkö sinä heti oikean lääkkeen?

Periaatteessa ei löytynyt heti, mulle syötettiin kaikkia tosi mietoja rauhoittavia tytön ollessa mahassa, mutta ei ne niin pahaan ahdistukseen auttanut. Sitten kun tyttö syntyi olo siis vaan paheni, kun luulin itse että sitten helpottaisi. Yritin olla kotona niillä miedoilla rauhoittavilla, mutta ei siitä mitään tullut en nukkunut, itkin , ahdistuin, sain paniikkikohtauksia siitä kun en tuntenut tyttöä kohtaan mitään, enkä siis itseäni , enkä elämää kohtaan mitää, maailmasta hävisi värit ja kaikki, olin kuin robotti josta oli patterir loppu.

En siis kyennyt omaa lastani rakastamaan saatikka hoitamaan, joten tajusin että tähän ei o muuta kun mennä "hullujen huoneelle"
Se oli minn elämän vaikein ja rankin päätös tähän ikään mennessä, mutta ainut vaihtoehto.





Eli tytön ollessa kaksi viikkoa otin ja pakkasin ja läksin osastohoitoon, jossa sitten mua seurattiin ja autettiin ja etittiin syytä tälle kaikelle, ehkä mun lapsuudesta heräsi kaikki äitiyteen liittyvät pelkotilat, jotka hormoonit pahensi.

Söin setralin lääkettä alkuun muistaakseeni jopa 300 mg ja seroquel lääkettä rinnalla, joka on psykoosilääke, niin 250 mg

Niillä pääsin alkuun ja ollessani kuukauden kirjoilla sairaalassa, rupesin hivenen luottamaan itseeni, ja olotiloihin, kaiken kaikkiaan olin kaksi viikkoa putkeen osastolla, ja kaksi viikkoa lomilla kotona...
ei siis ollut suljettu osasto, mutta se oli mun tarina ja mun kokemus, mutta jos en olisi päättänyt mennä sinne osastolle ja saanut niin paljon psykiatrista hoitoa, en tiedä miten tämä olisi päättynyt.

Tukiverkosto oli kokoajan mahtava sen puolesta että olin pienen vauvan äiti, muuten näin hyvää hoitoa olisi vaikea saada ilman lasta...

Nyt tyttöni on vuoden ja arki rullaaa meillä ihan tavalliseen tapaan, käydään muskareissa ja uimassa ja kaupungilla kattoo kavereita, tosin vielä mulla on paniikinomaisia tuntemuksia , jossain ruuhkatilanteissa, jos on esim väsynyt.

mutta kaikki hyvin tällä hetkellä muuten, hirveä trauma tästä kokemuksesta on jäänyt, ja kaikki tämä alkoi lumipallo tilanteesta kun unettomuus alkoi loppuraskaudesta...

=)

On sullakin ollut tosi rankkaa! Mutta selvisit

 

[syksyn aurinko]

Hei, minulla puhkesi masennus ollessani viimesellä kuulla raskaana, ja tytön syntymän jälkeen "pää sekosi" lopullisesti. Ahdistus oli aivan kaameaa, juoksin lääkäriltä lääkärille ja vaadin itselleni hoitoa, jo vaavin ollessa mahassa. Masennuslääkitys aloitettiin kaksi viikkoa synnytyksestä , ja nyt tuosta päivästä on vähän yli vuosi, eli tällä hetkellä kaikki tämä syksy yms. viime vuotiset tapahtumat tulevat pintaan =o

Mutta joo, itse voin sanoa että olen selvillä vesillä nyt, ja hakenut jo uusia töitä, ja menossa kohti uutta tulevaisuutta pienen tytön äitinä =)

SAnotaan näin että ensimmäiset kuukaudet lääkkeen voimalla oli kaameita, kun eii edistystä tapahtunut, mutta n. neljän kuukauden aikana rupesi ahdistus jäämään taka-alalle, samoin pakkoajatukset, mutta päivääkään en pysty mennä eteenpäin , etten tarkkailisi olotilaani, sen verran kauhea kokemus, kaikkinee ajatuksineen , ja itsemurha toiveineen, huh.

Toivotan sulle onnellista tulevaisuutta ja kärsivällisyyttä paranemisen suhteen , se ei tapahdu hetkessä, se vie oikeasti aikaa!

Voimia ja halaus =)

Kiitos kun jaoit kokemuksesi

Löysitkö sinä heti oikean lääkkeen?

Periaatteessa ei löytynyt heti, mulle syötettiin kaikkia tosi mietoja rauhoittavia tytön ollessa mahassa, mutta ei ne niin pahaan ahdistukseen auttanut. Sitten kun tyttö syntyi olo siis vaan paheni, kun luulin itse että sitten helpottaisi. Yritin olla kotona niillä miedoilla rauhoittavilla, mutta ei siitä mitään tullut en nukkunut, itkin , ahdistuin, sain paniikkikohtauksia siitä kun en tuntenut tyttöä kohtaan mitään, enkä siis itseäni , enkä elämää kohtaan mitää, maailmasta hävisi värit ja kaikki, olin kuin robotti josta oli patterir loppu.

En siis kyennyt omaa lastani rakastamaan saatikka hoitamaan, joten tajusin että tähän ei o muuta kun mennä "hullujen huoneelle"
Se oli minn elämän vaikein ja rankin päätös tähän ikään mennessä, mutta ainut vaihtoehto.





Eli tytön ollessa kaksi viikkoa otin ja pakkasin ja läksin osastohoitoon, jossa sitten mua seurattiin ja autettiin ja etittiin syytä tälle kaikelle, ehkä mun lapsuudesta heräsi kaikki äitiyteen liittyvät pelkotilat, jotka hormoonit pahensi.

Söin setralin lääkettä alkuun muistaakseeni jopa 300 mg ja seroquel lääkettä rinnalla, joka on psykoosilääke, niin 250 mg

Niillä pääsin alkuun ja ollessani kuukauden kirjoilla sairaalassa, rupesin hivenen luottamaan itseeni, ja olotiloihin, kaiken kaikkiaan olin kaksi viikkoa putkeen osastolla, ja kaksi viikkoa lomilla kotona...
ei siis ollut suljettu osasto, mutta se oli mun tarina ja mun kokemus, mutta jos en olisi päättänyt mennä sinne osastolle ja saanut niin paljon psykiatrista hoitoa, en tiedä miten tämä olisi päättynyt.

Tukiverkosto oli kokoajan mahtava sen puolesta että olin pienen vauvan äiti, muuten näin hyvää hoitoa olisi vaikea saada ilman lasta...

Nyt tyttöni on vuoden ja arki rullaaa meillä ihan tavalliseen tapaan, käydään muskareissa ja uimassa ja kaupungilla kattoo kavereita, tosin vielä mulla on paniikinomaisia tuntemuksia , jossain ruuhkatilanteissa, jos on esim väsynyt.

mutta kaikki hyvin tällä hetkellä muuten, hirveä trauma tästä kokemuksesta on jäänyt, ja kaikki tämä alkoi lumipallo tilanteesta kun unettomuus alkoi loppuraskaudesta...

=)

On sullakin ollut tosi rankkaa! Mutta selvisit

toivottavasti selvisin ja selviän, eikä toistu! =)
Hirvittää vaan , kun kumminkin toisen lapsen haluaisin, niin mitähän sitten tapahtuisi! Huh

Voimia sulle eteenpäin menossa, me perustettiin äimän ryhmäkin tänne meidän kaupunkiin, metä äitejä oli vaikka kuinka monta viime vuonna saman kokeneita, en ollut ainoa, ja et todellakaan ole ainoa,
VOIMIA, kiitos seisoo vielä sinun rinnalla joku päivä, (mä vihasin sitä kun sanottiin , "että kyllä sä selviit") mutta sllä hetkellä ei usko riittänyt toipumiseen, mutta nyt uskon, toivottavast vertaistuki auttaa sinua =)

 

[ap]

Nosto!

 

[selvinnyt]

Sairastuin vaikeaan masennukseen 24-vuotiaana ja koska olin syvästi ahdistunut ja itsetuhoinen, jouduin lopulta psyk.sairaalaan. Mulle oli jo aiemmin aloitettu masennuslääkitys, mutta koska se ei auttanut (ainakaan riittävän nopeasti), sain sairaalassa sähköhoitoa. Oli kuin olisin herännyt syvästä painajaisesta uuteen elämään. Hoitojaksoa seurasi sitten kaikenlaista terapiaa, kuntoutusta yms. ja noin vuoden kuluttua sairastumisesta olin toipunut työkuntoon.

 

[ap]

Nosto!!

 

[minä vaan]

Nosto!!

Mulla myös ollut useampia masennusjaksoja, vaikeita sellaisia. Ollut erilaisia masislääkkeitä, kunnes todettiin että mulla onkin 2-suuntainen mielialahäiriö. Nyt syön ketipinoria ja se on auttanut. Masennus on ikävä tauti, ja nopeaa paranemista en usko tapahtuvan jos se on päässyt jo pitkälle. Mutta tie on vain ylöspäin, usko vain.

 

[munjuttu]

onpa tosi monella ollut tätä masennusta.kuten itsellänikin.varmaan kymmenen vuoden ajan oon käynyt juttelemassa ja ollu tosi ahistunut ja masentunut.nyt syön säännöllisesti mielialalääkkeitä ja ekaa kertaa oon saanu elämäni tasapainoon.vahvempi olen mielestäni nyt kuin joskus aiemmin.nautin pienistäkin asioista ja että mulla on tämä elämä elettävänä.silti....välillä tulee vieläkin alamäkiä ja toivottomuuden tunnetta ja ahistus-aikoja,mutta ne menee ohi,eikä oo niin pitkiä aikoja.mulla todettu keskivaikea masennus ja paniikkihäiriö.mukavaa lukea muitten kertomuksia miten ootte selvinny : ) joka päivä tämä sairaus on mun seurana,eihän se mihinkään häviä.mut oon varmaan (ehkä) jotenkin oppinu elämään tämän kanssa....